Vuosi sitten joulukuussa tein päätöksen. Syntymäpäivänäni lupasin itselleni, että omistan vuoden 2011 pariutumiselle. Etsisin miestä vähän niinkuin työpaikkaa: kävisin läpi vapaita yksilöitä, lähettäisin hakemuksia, ja sitten vain valitsisin sen, joka vaikuttaa kiinnostavimmalta ja maksaa parhaiten.
Sain matkan varrella paljon hyviä vinkkejä. Kirjauduin nettipalveluihin, joissa kavereitani oli lykästänyt. Välillä tutustumisen arvoisia tyyppejä tuli vastaan muuallakin, kuten facebookissa tai yhteisten ystävien kautta. Baareista en lähtenyt edes yrittämään, sillä kokemuksesta tiedän, että tyhjän saa hakemattakin.
Onnistuiko pariutumistavoitteeni? Ei lähellekään. Suurimman osan aikaa parinvalinta oli raskasta ja tylsää. Netissä pyörii kaikenlaista porukkaa, ja suurimmalla osalla on jokin syy sinkkuuteensa. Pari (kymmentä) kertaa haksahdin tyyppeihin, joilla oli vuodenajasta riippumatta pelkkä pipari mielessä. Ne onneksi pystyin potkaisemaan kuvioista suht vaivatta.
Pari kertaa haaviin tarttui oikein lupaava yksilö. Taustat olivat kunnossa ja aikeet kunnialliset. Kuitenkin lupaavien yksilöiden yhteinen nimittäjä oli se, että heille seurustelu tuntui olevan elämän tärkein asia. Heidän onnekseen täytyy todeta, että samalla lailla ajattelevia naisia on tarjolla pilvin pimein, joten pitkään he eivät joutune verkkoja heittelemään. Itse koin kiusalliseksi sen, että heillä ei ollut juuri minkäänlaisia toiveita tai tavoitteita sen enempää oman elämänsä kuin kumppaninsa suhteen. He olivat yleensä seurustelleet koko ikänsä hyvin tiiviisti, ja kun sohvalta vapautui emännän paikka, he halusivat täyttää sen mahdollisimman nopeasti. Heille ei ollut väliä sillä, kuka minä olin tai mitä tein, sillä tärkeintä oli löytää Joku. Heidät tunnisti suht helposti ilmoituksista, jotka alkoivat kammottavalla fraasilla "Vain sinä puutut". Kaikki muu oli heillä valmiina: sohvat, koirat, Volvot ja patalaput. Puuttui vain joku, jonka uuniin voisi pullat työntää. Lopulta jouduin ilmoittamaan, että tämä homma ei nyt oikein skulaa.
Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui, että omalla kohdallani kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Toisin sanoen en saa sellaisia miehiä, joista olen kiinnostunut, enkä ole kiinnostunut niistä miehistä, joita saan. Olen liian pulska urheilullisille tyypeille, mutta sohvaperunoille kelpaisin.
Sohvaperunoiden kanssa minulla ei ole yleensä muuta yhteistä kuin jenkkakahvat. En ole ikinä ollut roolipelien yms. ystävä, ja sohvareiden kanssa olisi eduksi perustiedot kaikista mahdollisista pelaamisen lajeista sekä fantasiakirjallisuudesta. Lisäksi sohvareiden kanssa tulee herkästi riitaa ajankäytöstä: ohjaan iltaisin jumppia, ja päivin opiskelen. Sohvari ei ymmärrä tällaista ajankäyttöä (saati tanssitunneilla käymistä harrastuksena), joten hän yleensä loukkaantuu verisesti, jos en hilaa persettäni hänen nahkasohvalleen viimeistään viideltä iltapäivällä. Sohvari haluaa pehmeän naisen, joka on olemassa häntä varten, joka pitää hänelle seuraa, nauraa hänen vitseilleen ja huokailee Urheiluruudulle. Sohvaria ei kiinnosta opiskelu, sillä hänestä kaikenlainen ponnistelu on turhaa. Hän ei myöskään aidosti ymmärrä, miksi minä haluaisin opiskella.
Urheilulliset tyypit ovat sen sijaan aktiivisia, usein tavoitteellisiakin, mutta myös kovia pelimiehiä. Heille ulkonäkö on korvaamattoman tärkeä osa naista, ja he ovat tarkkoja myös omasta olemuksestaan. Yksilöllinen variaatio on suuri, mutta yksi piirre heitä yhdistää: heille olen näkymätön. He ovat out of my league.
Jatkoa ajatellen minulla on siis kaksi vaihtoehtoa: minun on alettava sietää sohvaperunoita ja mukautettava elämäntyylini heitä miellyttävälle tasolle. Toinen on laihduttaa ja muuttua urheilijoita kiinnostavaksi beibeksi.
Ja sitten on se kolmas. Hylätä sekä sohvaperunat että urheilijat, ja olla itsekseni oma itseni.
Aloin miettiä viimeistä vaihtoehtoa toden teolla tänään. En saanut flunssaltani nukuttua, ja napsautin aamuyöllä radion päälle. Sieltä tuli Rosa Liksomin haastattelu vuodelta 1985, jossa parikymppinen kirjailijanalku antoi viiltävän analyysin elämästä. Hänen mukaansa se, joka on riippuvainen muiden tarjoamasta seurasta ja tuesta, on aina hyvin haavoittuvainen, mutta se, joka osaa olla yksin, on elämässä vahvoilla. Tämä johtuu siitä, että olemme olemassa aina ja ennen kaikkea itsessämme, ja lopulta olemme aina yksin, vaikka ympärillä olisi miten paljon ihmisiä.
Suurin osa nettideittailijoista on ihmisiä, jotka eivät osaa olla yksin. Joko he hakevat läheisyyttä seksin kautta, tai he haluavat seurustelukumppanin lievittämään yksinäisyyden tuskaa. Kumpaan kategoriaan minä kuulun? Takaraivossa on aina jyskyttänyt, että kai tämä sinkkuilu kolmekymppiseksi asti on ihan normaalia, mutta sitten olisi hyvä löytää joku. Ystäväni vahvisti ajatustani kysymällä "Who's gonna fuck you when you're forty?" Kaunis ajatus. Mutta onko se syy mennä naimisiin ja perustaa perhe?
Olen lähes koko aikuisikäni asunut ja elänyt yksin. Minulla on oma kämppä, olen työkykyinen ja puuhakas. Vietän paljon aikaa itsekseni, mutta minulla on myös ihania ystäviä, joiden kanssa jaan syvimpiä tuntojani. Ehkä elämääni ei edes mahtuisi enää miestä?
Tiedän pariskuntia, jotka ovat yhdessä siksi, ettei parempaakaan ole löytynyt. Toisaalta tiedän niitä, jotka eivät oikeastaan olisi parisuhteesta niin perustaneet, mutta toisensa löydettyään eivät osanneet olla erossakaan. Niin kauan kun en tarvitse avioliittoa asunnottomuuden, työkyvyttömyyden tai raskauden vuoksi, voin yhtä hyvin olla yksin niin kauan, kunnes löytyy joku, jota ilman en osaa olla. Sellainen mies joko odottaa minua jossain, tai sitten ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti