Olen kuluneen syksyn ajan seurannut asuntomarkkinoita erittäin tiiviisti. Asuntonäytöissä juoksemisesta ja hakukoneiden klikkailusta on tullut erottamaton osa jokapäiväistä elämääni, jota ovat maustaneet pankkitoimihenkilöiden jaarittelujen sekä kiinteistövälittäjien kilpalaulannan kuunteleminen. Ei ole päivää, ettei sähköpostiin kilahtaisi tieto uuden kohteen ilmestymisestä markkinoille. Tarjontaa riittää, mutta sen tason tarkkapiirteinen kuvailu olisi omiaan järkyttämään herkempää lukijaa.
Netti on tehnyt asuntojen hakemisesta helpompaa verrattuna takavuosien sanomalehtisirkukseen, jossa pienistä rivi-ilmoituksista piti osata tulkita, mitä välittäjä oli yrittänyt kirjoittaa rivien väliin. Hetken aikaa peli olikin reilumman oloista, sillä ostajat näkivät kohteista kuvat jo ennen kuin heidän tarvitsi vaivautua paikalle. Nykymuotoisessa netti-ilmoittelussa tarvitaan kuitenkin uudenlaista medialukutaitoa: on osattava nähdä laajentavan linssin avulla otettujen kuvien taakse, syynättävä hintatiedot ja tarkistettava netistä alueen toteutuneita kauppahintoja. Tyhmyydestä sakotetaan tässäkin lajissa.
Hämmentävintä tämänhetkisessä markkinatilanteessa on se, että hyvien ja huonojen kohteiden välillä ei ole selkeitä hintaeroja. Esimerkiksi Vantaalla tietyillä alueilla hinnoittelu on riistäytynyt käsistä, ja jopa myyjätkin ihmettelevät korkeita toteutuneita kauppahintoja. Välittäjät taputtavat karvaita käsiään ja kehuvat kilpaa tulevan Kehäradan vaikutuksia alueen hintoihin. Espoossa puolestaan hintoja tuuletetaan länsimetrolla, vaikka idässä tiedetään, mitä iloja metro tuokaan tullessaan.
Seuraavassa tämänhetkinen asuntomarkkinakatsaus pähkinänkuoressa:
1. Kenelläkään ei ole kohta varaa asua missään.
2. Suurin osa myytävistä asunnoista on järkyttävää paskaa.
3. Valtaosa kiinteistövälittäjistä on nahkapusakoineen, pussihousuineen ja järkyttävän kokoisine matkapuhelimineen 80-luvun kasinovuosiin jämähtäneitä huijareita.
4. Jos maailmanloppu tulee, joutuu nykyisillä neliöhinnoilla ostetun kämpän myymään tappiolla.
5. Koska maailmanloppu vääjäämättä on tulossa, kannattaa myydä nyt ja värjötellä siihen saakka vaikkapa teltassa.
Päätän asuntomarkkinakatsaukseni tähän.
maanantai 29. lokakuuta 2012
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Älä klikkaa mua
Vuosi sitten joulukuussa tein päätöksen. Syntymäpäivänäni lupasin itselleni, että omistan vuoden 2011 pariutumiselle. Etsisin miestä vähän niinkuin työpaikkaa: kävisin läpi vapaita yksilöitä, lähettäisin hakemuksia, ja sitten vain valitsisin sen, joka vaikuttaa kiinnostavimmalta ja maksaa parhaiten.
Sain matkan varrella paljon hyviä vinkkejä. Kirjauduin nettipalveluihin, joissa kavereitani oli lykästänyt. Välillä tutustumisen arvoisia tyyppejä tuli vastaan muuallakin, kuten facebookissa tai yhteisten ystävien kautta. Baareista en lähtenyt edes yrittämään, sillä kokemuksesta tiedän, että tyhjän saa hakemattakin.
Onnistuiko pariutumistavoitteeni? Ei lähellekään. Suurimman osan aikaa parinvalinta oli raskasta ja tylsää. Netissä pyörii kaikenlaista porukkaa, ja suurimmalla osalla on jokin syy sinkkuuteensa. Pari (kymmentä) kertaa haksahdin tyyppeihin, joilla oli vuodenajasta riippumatta pelkkä pipari mielessä. Ne onneksi pystyin potkaisemaan kuvioista suht vaivatta.
Pari kertaa haaviin tarttui oikein lupaava yksilö. Taustat olivat kunnossa ja aikeet kunnialliset. Kuitenkin lupaavien yksilöiden yhteinen nimittäjä oli se, että heille seurustelu tuntui olevan elämän tärkein asia. Heidän onnekseen täytyy todeta, että samalla lailla ajattelevia naisia on tarjolla pilvin pimein, joten pitkään he eivät joutune verkkoja heittelemään. Itse koin kiusalliseksi sen, että heillä ei ollut juuri minkäänlaisia toiveita tai tavoitteita sen enempää oman elämänsä kuin kumppaninsa suhteen. He olivat yleensä seurustelleet koko ikänsä hyvin tiiviisti, ja kun sohvalta vapautui emännän paikka, he halusivat täyttää sen mahdollisimman nopeasti. Heille ei ollut väliä sillä, kuka minä olin tai mitä tein, sillä tärkeintä oli löytää Joku. Heidät tunnisti suht helposti ilmoituksista, jotka alkoivat kammottavalla fraasilla "Vain sinä puutut". Kaikki muu oli heillä valmiina: sohvat, koirat, Volvot ja patalaput. Puuttui vain joku, jonka uuniin voisi pullat työntää. Lopulta jouduin ilmoittamaan, että tämä homma ei nyt oikein skulaa.
Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui, että omalla kohdallani kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Toisin sanoen en saa sellaisia miehiä, joista olen kiinnostunut, enkä ole kiinnostunut niistä miehistä, joita saan. Olen liian pulska urheilullisille tyypeille, mutta sohvaperunoille kelpaisin.
Sohvaperunoiden kanssa minulla ei ole yleensä muuta yhteistä kuin jenkkakahvat. En ole ikinä ollut roolipelien yms. ystävä, ja sohvareiden kanssa olisi eduksi perustiedot kaikista mahdollisista pelaamisen lajeista sekä fantasiakirjallisuudesta. Lisäksi sohvareiden kanssa tulee herkästi riitaa ajankäytöstä: ohjaan iltaisin jumppia, ja päivin opiskelen. Sohvari ei ymmärrä tällaista ajankäyttöä (saati tanssitunneilla käymistä harrastuksena), joten hän yleensä loukkaantuu verisesti, jos en hilaa persettäni hänen nahkasohvalleen viimeistään viideltä iltapäivällä. Sohvari haluaa pehmeän naisen, joka on olemassa häntä varten, joka pitää hänelle seuraa, nauraa hänen vitseilleen ja huokailee Urheiluruudulle. Sohvaria ei kiinnosta opiskelu, sillä hänestä kaikenlainen ponnistelu on turhaa. Hän ei myöskään aidosti ymmärrä, miksi minä haluaisin opiskella.
Urheilulliset tyypit ovat sen sijaan aktiivisia, usein tavoitteellisiakin, mutta myös kovia pelimiehiä. Heille ulkonäkö on korvaamattoman tärkeä osa naista, ja he ovat tarkkoja myös omasta olemuksestaan. Yksilöllinen variaatio on suuri, mutta yksi piirre heitä yhdistää: heille olen näkymätön. He ovat out of my league.
Jatkoa ajatellen minulla on siis kaksi vaihtoehtoa: minun on alettava sietää sohvaperunoita ja mukautettava elämäntyylini heitä miellyttävälle tasolle. Toinen on laihduttaa ja muuttua urheilijoita kiinnostavaksi beibeksi.
Ja sitten on se kolmas. Hylätä sekä sohvaperunat että urheilijat, ja olla itsekseni oma itseni.
Aloin miettiä viimeistä vaihtoehtoa toden teolla tänään. En saanut flunssaltani nukuttua, ja napsautin aamuyöllä radion päälle. Sieltä tuli Rosa Liksomin haastattelu vuodelta 1985, jossa parikymppinen kirjailijanalku antoi viiltävän analyysin elämästä. Hänen mukaansa se, joka on riippuvainen muiden tarjoamasta seurasta ja tuesta, on aina hyvin haavoittuvainen, mutta se, joka osaa olla yksin, on elämässä vahvoilla. Tämä johtuu siitä, että olemme olemassa aina ja ennen kaikkea itsessämme, ja lopulta olemme aina yksin, vaikka ympärillä olisi miten paljon ihmisiä.
Suurin osa nettideittailijoista on ihmisiä, jotka eivät osaa olla yksin. Joko he hakevat läheisyyttä seksin kautta, tai he haluavat seurustelukumppanin lievittämään yksinäisyyden tuskaa. Kumpaan kategoriaan minä kuulun? Takaraivossa on aina jyskyttänyt, että kai tämä sinkkuilu kolmekymppiseksi asti on ihan normaalia, mutta sitten olisi hyvä löytää joku. Ystäväni vahvisti ajatustani kysymällä "Who's gonna fuck you when you're forty?" Kaunis ajatus. Mutta onko se syy mennä naimisiin ja perustaa perhe?
Olen lähes koko aikuisikäni asunut ja elänyt yksin. Minulla on oma kämppä, olen työkykyinen ja puuhakas. Vietän paljon aikaa itsekseni, mutta minulla on myös ihania ystäviä, joiden kanssa jaan syvimpiä tuntojani. Ehkä elämääni ei edes mahtuisi enää miestä?
Tiedän pariskuntia, jotka ovat yhdessä siksi, ettei parempaakaan ole löytynyt. Toisaalta tiedän niitä, jotka eivät oikeastaan olisi parisuhteesta niin perustaneet, mutta toisensa löydettyään eivät osanneet olla erossakaan. Niin kauan kun en tarvitse avioliittoa asunnottomuuden, työkyvyttömyyden tai raskauden vuoksi, voin yhtä hyvin olla yksin niin kauan, kunnes löytyy joku, jota ilman en osaa olla. Sellainen mies joko odottaa minua jossain, tai sitten ei.
Sain matkan varrella paljon hyviä vinkkejä. Kirjauduin nettipalveluihin, joissa kavereitani oli lykästänyt. Välillä tutustumisen arvoisia tyyppejä tuli vastaan muuallakin, kuten facebookissa tai yhteisten ystävien kautta. Baareista en lähtenyt edes yrittämään, sillä kokemuksesta tiedän, että tyhjän saa hakemattakin.
Onnistuiko pariutumistavoitteeni? Ei lähellekään. Suurimman osan aikaa parinvalinta oli raskasta ja tylsää. Netissä pyörii kaikenlaista porukkaa, ja suurimmalla osalla on jokin syy sinkkuuteensa. Pari (kymmentä) kertaa haksahdin tyyppeihin, joilla oli vuodenajasta riippumatta pelkkä pipari mielessä. Ne onneksi pystyin potkaisemaan kuvioista suht vaivatta.
Pari kertaa haaviin tarttui oikein lupaava yksilö. Taustat olivat kunnossa ja aikeet kunnialliset. Kuitenkin lupaavien yksilöiden yhteinen nimittäjä oli se, että heille seurustelu tuntui olevan elämän tärkein asia. Heidän onnekseen täytyy todeta, että samalla lailla ajattelevia naisia on tarjolla pilvin pimein, joten pitkään he eivät joutune verkkoja heittelemään. Itse koin kiusalliseksi sen, että heillä ei ollut juuri minkäänlaisia toiveita tai tavoitteita sen enempää oman elämänsä kuin kumppaninsa suhteen. He olivat yleensä seurustelleet koko ikänsä hyvin tiiviisti, ja kun sohvalta vapautui emännän paikka, he halusivat täyttää sen mahdollisimman nopeasti. Heille ei ollut väliä sillä, kuka minä olin tai mitä tein, sillä tärkeintä oli löytää Joku. Heidät tunnisti suht helposti ilmoituksista, jotka alkoivat kammottavalla fraasilla "Vain sinä puutut". Kaikki muu oli heillä valmiina: sohvat, koirat, Volvot ja patalaput. Puuttui vain joku, jonka uuniin voisi pullat työntää. Lopulta jouduin ilmoittamaan, että tämä homma ei nyt oikein skulaa.
Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui, että omalla kohdallani kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Toisin sanoen en saa sellaisia miehiä, joista olen kiinnostunut, enkä ole kiinnostunut niistä miehistä, joita saan. Olen liian pulska urheilullisille tyypeille, mutta sohvaperunoille kelpaisin.
Sohvaperunoiden kanssa minulla ei ole yleensä muuta yhteistä kuin jenkkakahvat. En ole ikinä ollut roolipelien yms. ystävä, ja sohvareiden kanssa olisi eduksi perustiedot kaikista mahdollisista pelaamisen lajeista sekä fantasiakirjallisuudesta. Lisäksi sohvareiden kanssa tulee herkästi riitaa ajankäytöstä: ohjaan iltaisin jumppia, ja päivin opiskelen. Sohvari ei ymmärrä tällaista ajankäyttöä (saati tanssitunneilla käymistä harrastuksena), joten hän yleensä loukkaantuu verisesti, jos en hilaa persettäni hänen nahkasohvalleen viimeistään viideltä iltapäivällä. Sohvari haluaa pehmeän naisen, joka on olemassa häntä varten, joka pitää hänelle seuraa, nauraa hänen vitseilleen ja huokailee Urheiluruudulle. Sohvaria ei kiinnosta opiskelu, sillä hänestä kaikenlainen ponnistelu on turhaa. Hän ei myöskään aidosti ymmärrä, miksi minä haluaisin opiskella.
Urheilulliset tyypit ovat sen sijaan aktiivisia, usein tavoitteellisiakin, mutta myös kovia pelimiehiä. Heille ulkonäkö on korvaamattoman tärkeä osa naista, ja he ovat tarkkoja myös omasta olemuksestaan. Yksilöllinen variaatio on suuri, mutta yksi piirre heitä yhdistää: heille olen näkymätön. He ovat out of my league.
Jatkoa ajatellen minulla on siis kaksi vaihtoehtoa: minun on alettava sietää sohvaperunoita ja mukautettava elämäntyylini heitä miellyttävälle tasolle. Toinen on laihduttaa ja muuttua urheilijoita kiinnostavaksi beibeksi.
Ja sitten on se kolmas. Hylätä sekä sohvaperunat että urheilijat, ja olla itsekseni oma itseni.
Aloin miettiä viimeistä vaihtoehtoa toden teolla tänään. En saanut flunssaltani nukuttua, ja napsautin aamuyöllä radion päälle. Sieltä tuli Rosa Liksomin haastattelu vuodelta 1985, jossa parikymppinen kirjailijanalku antoi viiltävän analyysin elämästä. Hänen mukaansa se, joka on riippuvainen muiden tarjoamasta seurasta ja tuesta, on aina hyvin haavoittuvainen, mutta se, joka osaa olla yksin, on elämässä vahvoilla. Tämä johtuu siitä, että olemme olemassa aina ja ennen kaikkea itsessämme, ja lopulta olemme aina yksin, vaikka ympärillä olisi miten paljon ihmisiä.
Suurin osa nettideittailijoista on ihmisiä, jotka eivät osaa olla yksin. Joko he hakevat läheisyyttä seksin kautta, tai he haluavat seurustelukumppanin lievittämään yksinäisyyden tuskaa. Kumpaan kategoriaan minä kuulun? Takaraivossa on aina jyskyttänyt, että kai tämä sinkkuilu kolmekymppiseksi asti on ihan normaalia, mutta sitten olisi hyvä löytää joku. Ystäväni vahvisti ajatustani kysymällä "Who's gonna fuck you when you're forty?" Kaunis ajatus. Mutta onko se syy mennä naimisiin ja perustaa perhe?
Olen lähes koko aikuisikäni asunut ja elänyt yksin. Minulla on oma kämppä, olen työkykyinen ja puuhakas. Vietän paljon aikaa itsekseni, mutta minulla on myös ihania ystäviä, joiden kanssa jaan syvimpiä tuntojani. Ehkä elämääni ei edes mahtuisi enää miestä?
Tiedän pariskuntia, jotka ovat yhdessä siksi, ettei parempaakaan ole löytynyt. Toisaalta tiedän niitä, jotka eivät oikeastaan olisi parisuhteesta niin perustaneet, mutta toisensa löydettyään eivät osanneet olla erossakaan. Niin kauan kun en tarvitse avioliittoa asunnottomuuden, työkyvyttömyyden tai raskauden vuoksi, voin yhtä hyvin olla yksin niin kauan, kunnes löytyy joku, jota ilman en osaa olla. Sellainen mies joko odottaa minua jossain, tai sitten ei.
tiistai 15. marraskuuta 2011
Uni Tunnetusta Kiinteistövälittäjästä
Huomio! Kaikki seuraavassa esitetty on alitajunnan ja mielikuvituksen tuotetta, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa.
Näin nimittäin unta Kiinteistökuningatar Kaisasta (jatkossa KK). Oikeastaan se oli painajainen.
Hän asui jossain Uudellamaalla isossa palatsissa, joka oli aidattu ja vartioitu.
Hänellä oli kotiorjiin rinnastettavaa palvelusväkeä, ja narrina hovissa oli Sami Hedberg. (WHAT!!)
Itse tapasin KK:n, koska yksi yhteinen ystävämme oli pyytänyt minua mukaan työkeikalle tekemään PR:ää KK:n firmalle. KK ei pitänyt minusta, koska minulla on tumma tukka. Ystävästäni hän piti, sillä heillä oli molemmilla vaalea tukka.
Jouduin KK:n palatsiin, koska hän ei suostunut jättämään minua matkalla mihinkään, mistä olisin voinut jatkaa matkaa julkisella liikenteellä. Hänen mielestään autottomat olivat luusereita.
KK:n palatsissa henkilökunta naureskeli salaa kyökissä emännälleen, mutta heidän oli pakko olla hänellä töissä, koska Palatsi oli paikkakunnan merkittävin työnantaja.
Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin onkohan mulla mennyt alitajunnassa Kiinteistökuningatar Kaisa ja Tuurin kyläkauppa sekaisin?
Unessa joku väitti, että ohjelma tulee Maikkairilta. Korjasin oitis, että Liviltä se itse asiassa tulee. Miten unessa voi muistaa tuommoista?
Lopulta pääsin pakenemaan KK:n palatsista. Muurien ulkopuolella seistessä mietin, että tämänpäiväisessä jaksossahan sitten selviää, miten KK on hankkinut palatsinsa. Ohjelmatiedoissa nimittäin lukee, että KK myy kotinsa Vantaalla ennen häitään Kimmon kanssa.
Olenkohan katsonut liikaa tätä ohjelmaa?
Näin nimittäin unta Kiinteistökuningatar Kaisasta (jatkossa KK). Oikeastaan se oli painajainen.
Hän asui jossain Uudellamaalla isossa palatsissa, joka oli aidattu ja vartioitu.
Hänellä oli kotiorjiin rinnastettavaa palvelusväkeä, ja narrina hovissa oli Sami Hedberg. (WHAT!!)
Itse tapasin KK:n, koska yksi yhteinen ystävämme oli pyytänyt minua mukaan työkeikalle tekemään PR:ää KK:n firmalle. KK ei pitänyt minusta, koska minulla on tumma tukka. Ystävästäni hän piti, sillä heillä oli molemmilla vaalea tukka.
Jouduin KK:n palatsiin, koska hän ei suostunut jättämään minua matkalla mihinkään, mistä olisin voinut jatkaa matkaa julkisella liikenteellä. Hänen mielestään autottomat olivat luusereita.
KK:n palatsissa henkilökunta naureskeli salaa kyökissä emännälleen, mutta heidän oli pakko olla hänellä töissä, koska Palatsi oli paikkakunnan merkittävin työnantaja.
Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin onkohan mulla mennyt alitajunnassa Kiinteistökuningatar Kaisa ja Tuurin kyläkauppa sekaisin?
Unessa joku väitti, että ohjelma tulee Maikkairilta. Korjasin oitis, että Liviltä se itse asiassa tulee. Miten unessa voi muistaa tuommoista?
Lopulta pääsin pakenemaan KK:n palatsista. Muurien ulkopuolella seistessä mietin, että tämänpäiväisessä jaksossahan sitten selviää, miten KK on hankkinut palatsinsa. Ohjelmatiedoissa nimittäin lukee, että KK myy kotinsa Vantaalla ennen häitään Kimmon kanssa.
Olenkohan katsonut liikaa tätä ohjelmaa?
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Tylsyys tappaa stressin
Aika juoksee liian kovaa, vuorokauden tunnit eivät riitä mihinkään. Alex Stubbin ehtiväisyyden salaisuus lienee jatkuva seilaaminen aikavyöhykkeeltä toiselle, mutta mikä auttaisi meitä normaaleja ihmisiä?
Tappavan tylsänä sunnuntaipäivänä se juolahti mieleeni. Tylsyys tappaa stressin.
Seuraa joukko perusteluja: itselleni stressiä syntyy siitä, että liian paljon pitäisi saada aikaan riittämättömässä ajassa. Jatkuvasti väsyttää, ja tekemättömät työt painavat kuin hirsi niskassa. Ainoina vapaapäivinä pitäisi viettää laatuaikaa vaikka väkisin.
Milloin aika on kulunut kaikkein hitaimmin? Töissä kaupassa, yksinkertaisessa myyntityössä, jossa nojailtiin tiskiin asiakkaita odotellen. Silloin töihin saattoi mennä tavoitteinaan lähinnä kaksi kahvitaukoa ja puolen tunnin ruokis. Aikaa oli käsittämättömän paljon, se valui hitaasti kuin liima.
Miten vastaavaa ajan runsautta voisi tehokkaimmin jäljitellä kotioloissa? Vastaus on yksinkertainen: riisuutumalla kaikista virikkeistä. Ei telkkaria päälle heti herättyä, vaan ääneen päästetään korkeintaan monotonin puheradio. Ei shoppailua ostoshelvetissä, irtokarkkivuorta sohvalla amerikkalaisen tusinaelokuvan seurassa, ei mitään aistien ylikuormitusta. Ainoastaan raakaa, puhdistavaa oleilua.
Entisaikaan maalla makailtiin uuninpankolla ja syljeskeltiin kattoon. Tunnit olivat pitkiä, niitä mittasi nurkassa järkähtämättömänä seisova kaappikello. Makoilu ja muu ärsykkeetön ajanviete hidastavat aidosti elämän kulkua. Siinä ehtii ajatella kaikenlaista.
Luonnollisesti ärsykkeettömyydestäkin on olemassa hienolta kalskahtavia kaupallisia sovelluksia. Yksi tapa kuvata aktiivista tylsistymistä on mediaation käsite. Siinäkin pointtina on istua kököttää perssiellään kunnes mielen rattaat lakkaavat pyörimästä ja ympärilä on vain avara, ääretön tyhjyys. Meditaatio kuulostaa kuitenkin niin hienolta, että harva siihen tulee lopulta ryhtyneeksi. Kun ei ole sitä aikaa.
Tappavan tylsänä sunnuntaipäivänä se juolahti mieleeni. Tylsyys tappaa stressin.
Seuraa joukko perusteluja: itselleni stressiä syntyy siitä, että liian paljon pitäisi saada aikaan riittämättömässä ajassa. Jatkuvasti väsyttää, ja tekemättömät työt painavat kuin hirsi niskassa. Ainoina vapaapäivinä pitäisi viettää laatuaikaa vaikka väkisin.
Milloin aika on kulunut kaikkein hitaimmin? Töissä kaupassa, yksinkertaisessa myyntityössä, jossa nojailtiin tiskiin asiakkaita odotellen. Silloin töihin saattoi mennä tavoitteinaan lähinnä kaksi kahvitaukoa ja puolen tunnin ruokis. Aikaa oli käsittämättömän paljon, se valui hitaasti kuin liima.
Miten vastaavaa ajan runsautta voisi tehokkaimmin jäljitellä kotioloissa? Vastaus on yksinkertainen: riisuutumalla kaikista virikkeistä. Ei telkkaria päälle heti herättyä, vaan ääneen päästetään korkeintaan monotonin puheradio. Ei shoppailua ostoshelvetissä, irtokarkkivuorta sohvalla amerikkalaisen tusinaelokuvan seurassa, ei mitään aistien ylikuormitusta. Ainoastaan raakaa, puhdistavaa oleilua.
Entisaikaan maalla makailtiin uuninpankolla ja syljeskeltiin kattoon. Tunnit olivat pitkiä, niitä mittasi nurkassa järkähtämättömänä seisova kaappikello. Makoilu ja muu ärsykkeetön ajanviete hidastavat aidosti elämän kulkua. Siinä ehtii ajatella kaikenlaista.
Luonnollisesti ärsykkeettömyydestäkin on olemassa hienolta kalskahtavia kaupallisia sovelluksia. Yksi tapa kuvata aktiivista tylsistymistä on mediaation käsite. Siinäkin pointtina on istua kököttää perssiellään kunnes mielen rattaat lakkaavat pyörimästä ja ympärilä on vain avara, ääretön tyhjyys. Meditaatio kuulostaa kuitenkin niin hienolta, että harva siihen tulee lopulta ryhtyneeksi. Kun ei ole sitä aikaa.
Miksi katson Kiinteistökuningatar Kaisaa?
Syksyn reality-uutuus Kiinteistökuningatar Kaisa on tehnyt sen, mihin BB ei kyennyt. Allekirjoittanut jäi koukkuun. Mutta miksi näin kävi?
Kiinteistökuningatar Kaisa (jatkossa KK) kuvailee päähenkilönsä, kiinteistövälittäjä Kaisa Liskin elämää ja työtä. Jaksojen rakentamisessa on hyödynnetty sekä Liskin ammatillisen osaamisen ylistämistä, aineellisten resurssien esittelyä sekä yksityiselämän käänteiden seuraamista. Tavallaan KK:n elementit ovat siis samat kuin vaikkapa iankaikkisessa saippuasarjassa Kauniit ja Rohkeat.
Realityille epätyypilliseen tapaan KK ei lähde liikkeelle päähenkilönsä negatiivisten ominaisuuksien "paljastamisesta", mihin perustuvat puolestaan esim. BB, Idols tai vaikka Unelmien Poikamies. Kyseisissä formaateissa keskeistä on paljastaa osallistujista yhä enemmän ja enemmän, ja tavallaan tyhjentää heidät sisällöstään. KK puolestaan pidättyy ihailemaan päähenkilöään turvallisen etäisyyden päästä: Kiinteistökuningatar päästää katsojan kanssaan kampaajalle ja kaverin häihin, ja keskeisessä roolissa on myös Liskin tytär Amanda. Kovin intiimejä yksityiskohtia esim. Liskin parisuhteesta ei sen sijaan esitellä.
Keskeisessä osassa koko ohjelmaa on Liskin taloudellisten resurssien antelias esittely. Kamera on mukana, kun Liski sujahtaa tottuneesti "Luiskalle" eli Louis Vuittonin liikkeeseen laukkuostoksille. Amex vinkuu lähes joka jaksossa, ja tuotemerkkejä vilahtelee taajaan. Liskin menestysimagoa rakennetaan juuri aineellisen vaurauden sekä ammattitaidon varaan: kun osaa hommansa, on varaa tehdä, mitä haluaa. Liskin mainitaan harrastavan shoppailun lisäksi mm. urheiluautoja. Yhtymäkohtia pikkutyttöjen idoliin Barbie -nukkeen löytyy eittämättä tarkoituksellisen paljon.
Kerskakulutukseen keskittyvän materialismin taakse KK kätkee (kenties tahattomasti) jotain paljon syvempääkin. Toisin kuin monessa muussa realityssa tai saippusarjassa Liskin elämä esitetään hyvin ristiriidattomaksi ja ongelmattomaksi. Toki Liski välillä joutuu käyttämään kovaa kieltä saadakseen tahtonsa läpi, mutta Liskin hahmosta puuttuu paljon feminiinisyydelle ominaista problematisointia. Liski ei esimerkiksi kyseenalaista parisuhdettaan tai avoimesti epäile omia ammatillisia kykyjään. Hän asettautuu kyllä katseiden kohteeksi monilla korosteisen feminiinisillä tunnusmerkeillä (hiustenpidennykset, rakennekynnet), mutta vaikutelma tasapainottuu maskuliinissävytteisen aktiivisen toimijuuden kautta.
Ehkä eniten itseäni viehättääkin KK:ssa juuri se, että naistoimija esiintyy koko ohjelman keskiössä ilman, että hänen asemansa riippuisi miesten hyväksynnän saamisesta. Esimerkiksi Unelmien Poikamiehessä jälkimodernia katsojaa ahdistaa se tapa, jolla naaraat kilpailevat alfauroksensa suosiosta aivan, kuin heidän koko elämänsä edelleen riippuisi hyvistä naimakaupoista. KK:ssa avioliitto on yksityisen alueelle kuuluva sivujuonne, jolle päähenkilön elämän ei uskotella elimellisesti rakentuvan. KK:ssa menestys on puhtaasti seurausta päähenkilön ammatillisesta erinomaisuudesta, ei miehiltä saaduista armopaloista.
Seuraan mielenkiinnolla sarjan jatkoa, sekä sitä, mikä on reality-rintaman vastaus KK:n antamalle haasteelle. Voisiko olla niin, että sisällöttömän ja kohteitaan pornoistavan realityn aika on taittumassa kohti käsikirjoitetumpaa ja jäsennellympää tosi-tv:tä? Ehkä sarjojen tekijät ovat oppineet läksynsä: vaikka BB:n tajunnanvirrasta saa revittyä "uutisen" joka päivälle, sen uuvuttava tiskistely kompastuu lopulta omaan ansaansa. Kun henkilöt kalutaan loppuun liian aikaisin, katsojat hakevat lisäkiksejä vaihtamalla kanavaa.
Realityn tekijöiden kannattaisi palata juurilleen ja opiskella dramaturgian alkeet Kaunareista. Kaunarit on saanut katsojansapidättämään hengitystään jo parin vuosikymmenen ajan kuvaamalla toisiaan mulkoilevia henkilöitä, joiden kaikkia salaisuuksia katsoja ei tule ikinä tietämään.
Kiinteistökuningatar Kaisa (jatkossa KK) kuvailee päähenkilönsä, kiinteistövälittäjä Kaisa Liskin elämää ja työtä. Jaksojen rakentamisessa on hyödynnetty sekä Liskin ammatillisen osaamisen ylistämistä, aineellisten resurssien esittelyä sekä yksityiselämän käänteiden seuraamista. Tavallaan KK:n elementit ovat siis samat kuin vaikkapa iankaikkisessa saippuasarjassa Kauniit ja Rohkeat.
Realityille epätyypilliseen tapaan KK ei lähde liikkeelle päähenkilönsä negatiivisten ominaisuuksien "paljastamisesta", mihin perustuvat puolestaan esim. BB, Idols tai vaikka Unelmien Poikamies. Kyseisissä formaateissa keskeistä on paljastaa osallistujista yhä enemmän ja enemmän, ja tavallaan tyhjentää heidät sisällöstään. KK puolestaan pidättyy ihailemaan päähenkilöään turvallisen etäisyyden päästä: Kiinteistökuningatar päästää katsojan kanssaan kampaajalle ja kaverin häihin, ja keskeisessä roolissa on myös Liskin tytär Amanda. Kovin intiimejä yksityiskohtia esim. Liskin parisuhteesta ei sen sijaan esitellä.
Keskeisessä osassa koko ohjelmaa on Liskin taloudellisten resurssien antelias esittely. Kamera on mukana, kun Liski sujahtaa tottuneesti "Luiskalle" eli Louis Vuittonin liikkeeseen laukkuostoksille. Amex vinkuu lähes joka jaksossa, ja tuotemerkkejä vilahtelee taajaan. Liskin menestysimagoa rakennetaan juuri aineellisen vaurauden sekä ammattitaidon varaan: kun osaa hommansa, on varaa tehdä, mitä haluaa. Liskin mainitaan harrastavan shoppailun lisäksi mm. urheiluautoja. Yhtymäkohtia pikkutyttöjen idoliin Barbie -nukkeen löytyy eittämättä tarkoituksellisen paljon.
Kerskakulutukseen keskittyvän materialismin taakse KK kätkee (kenties tahattomasti) jotain paljon syvempääkin. Toisin kuin monessa muussa realityssa tai saippusarjassa Liskin elämä esitetään hyvin ristiriidattomaksi ja ongelmattomaksi. Toki Liski välillä joutuu käyttämään kovaa kieltä saadakseen tahtonsa läpi, mutta Liskin hahmosta puuttuu paljon feminiinisyydelle ominaista problematisointia. Liski ei esimerkiksi kyseenalaista parisuhdettaan tai avoimesti epäile omia ammatillisia kykyjään. Hän asettautuu kyllä katseiden kohteeksi monilla korosteisen feminiinisillä tunnusmerkeillä (hiustenpidennykset, rakennekynnet), mutta vaikutelma tasapainottuu maskuliinissävytteisen aktiivisen toimijuuden kautta.
Ehkä eniten itseäni viehättääkin KK:ssa juuri se, että naistoimija esiintyy koko ohjelman keskiössä ilman, että hänen asemansa riippuisi miesten hyväksynnän saamisesta. Esimerkiksi Unelmien Poikamiehessä jälkimodernia katsojaa ahdistaa se tapa, jolla naaraat kilpailevat alfauroksensa suosiosta aivan, kuin heidän koko elämänsä edelleen riippuisi hyvistä naimakaupoista. KK:ssa avioliitto on yksityisen alueelle kuuluva sivujuonne, jolle päähenkilön elämän ei uskotella elimellisesti rakentuvan. KK:ssa menestys on puhtaasti seurausta päähenkilön ammatillisesta erinomaisuudesta, ei miehiltä saaduista armopaloista.
Seuraan mielenkiinnolla sarjan jatkoa, sekä sitä, mikä on reality-rintaman vastaus KK:n antamalle haasteelle. Voisiko olla niin, että sisällöttömän ja kohteitaan pornoistavan realityn aika on taittumassa kohti käsikirjoitetumpaa ja jäsennellympää tosi-tv:tä? Ehkä sarjojen tekijät ovat oppineet läksynsä: vaikka BB:n tajunnanvirrasta saa revittyä "uutisen" joka päivälle, sen uuvuttava tiskistely kompastuu lopulta omaan ansaansa. Kun henkilöt kalutaan loppuun liian aikaisin, katsojat hakevat lisäkiksejä vaihtamalla kanavaa.
Realityn tekijöiden kannattaisi palata juurilleen ja opiskella dramaturgian alkeet Kaunareista. Kaunarit on saanut katsojansapidättämään hengitystään jo parin vuosikymmenen ajan kuvaamalla toisiaan mulkoilevia henkilöitä, joiden kaikkia salaisuuksia katsoja ei tule ikinä tietämään.
torstai 10. marraskuuta 2011
Uskontojen kohtaamisen haasteet Euroopassa
Eurooppa tänään: sekulaaristuvat eurooppalaiset saavat yhä enemmän hartautta harjoittavia muslimeja joukkoonsa. Ristiinnaulitseminen on so last season, nyt kiistellään siitä, saako olla huivi päässä julkisella paikalla ja loukkaako Suomalainen suvivirsi-instituutio uskonnonvapautta.
Me luulimme, että uskonto ei enää kosketa meitä, että siitä olisi tullut yksityisasia. Kuvittelimme, että rationaalisessa maailmassamme ei olisi paljon pyhyydelle tarvetta. Me itse olimme muuttuneet pyhiksi, kaikkivaltiaiksi ja Euroopan omistajiksi. Uskonto lakkasi olemasta tabu, nauroimme sille hiukan samaan tyyliin kuin pieruvitseille.
Mutta sitten tuli syyskuun 11. päivä vuonna 2001. Sen jälkeen uskonnoista tuli jälleen tabuja.
Eurooppa on aina ollut eri katsomusten tilkkutäkki, ja kontaktit muslimeihin luotiin jo kauan ennen kuin kukaan meistä haluaa muistaakaan. Olemme auttamattomasti jäljessä jos kuvittelemme, että uskontojen kohtaaminen alkoi vasta 10 vuotta sitten tuon surullisen syyskuun päivän jälkeen. Kohdattu on ennenkin, mutta puhetavat ovat uusia.
Muslimien osuus Euroopan väestöstä kasvaa, toki maltillisemmin kuin Homma-foorumilla annetaan ymmärtää. Kohtaamiset päiväkodeissa ja kouluissa ovat nostaneet esiin keskeisen ihmisoikeuskysymyksen: oikeuden uskonnon- ja omantunnonvapauteen. Erityisesti meistä kristityistä eurooppalaisista on sietämätöntä se tapa, jolla islam loukkaa esim. naisten ihmisoikeuksia tietyissä kohden maailmaa. Yhtä raivoissamme olemme, kun muslimilapset eivät osallistu suvivirsi-instituutiomme ylläpitämiseen. Meidän mielestämme suvivirren hyljeksintä loukkaa suomalaisuutta, jotain siihen elimellisesti kuuluvaa.
Ja samalla olemme sitä mieltä, että on ihan ookoo, ettei Ranskalaiset lapset saa kulkea koulussa huivi päässä.
Uskonto on osa kulttuuria, johon kasvamme. Erityisesti maallistuneessa Euroopassa on vaikea välillä nähdä, missä kulttuuri loppuu ja uskonto alkaa. Meidän mielestämme Suvivirsi on vain yksi viisu muiden joukossa, kaunis ja keväinen, haikeakin sävelmä, joka nostattaa kyyneleet silmäkulmiin. Siihen liittyy rakkaita muistoja: oman koulutaipaleen alku ja loppu, omien lasten ensimmäiset kevätjuhlat ja valmistujaiset. Oleellista ei ole välttämättä virren uskonnollinen sisältö, vaan tapa, jolla se on kietoutunut elämänkaaremme eri vaiheisiin.
Miksi meidän on niin vaikea nähdä, että monet muslimikulttuurin piirteet ovat ihan samanlaisia kuin meidän sisällöstään tyhjentynyt Suvivirtemme? Loukkaannumme verisesti, kun koulujen joulujuhlan tilalle tarjotaan kuusijuhlia tai muita Jeesuksesta riisuttuja versioita. Eihän yksi Jeesuslapsi ketään tapa, miksi sekin pitää kieltää? Sehän on osa Suomalaista kulttuuria! Ja kuitenkin pyörittelemme silmiämme, kun kirjastosta varataan yksi komero muslimien rukoushetkiä varten. Miten se olisi eri asia kuin meidän tarpeemme kietoa lapsemme pyyhkeet päässä ja kylpytakit yllään seimen ympärille, vuodesta toiseen? Tai kuinka viisaalta näyttää, kun joka niemessä ja notkelmassa nuoret vaaleat naiset kävelevät kynttilät päässä joulukuun 13.päivä?
Euroopassa ja ihmiselämässä yleensä haasteena on se, että kauas on helpompi nähdä kuin lähelle. Kun opimme kerran solmimaan kengännauhat tietyllä tavalla, meidän on vaikea solmia niitä toisella tavalla. Vielä vaikeampi on katsoa vieressä, kun kaveri vetää tarralenkkarit jalkaan ja lähtee läpsyttelemään.
Me luulimme, että uskonto ei enää kosketa meitä, että siitä olisi tullut yksityisasia. Kuvittelimme, että rationaalisessa maailmassamme ei olisi paljon pyhyydelle tarvetta. Me itse olimme muuttuneet pyhiksi, kaikkivaltiaiksi ja Euroopan omistajiksi. Uskonto lakkasi olemasta tabu, nauroimme sille hiukan samaan tyyliin kuin pieruvitseille.
Mutta sitten tuli syyskuun 11. päivä vuonna 2001. Sen jälkeen uskonnoista tuli jälleen tabuja.
Eurooppa on aina ollut eri katsomusten tilkkutäkki, ja kontaktit muslimeihin luotiin jo kauan ennen kuin kukaan meistä haluaa muistaakaan. Olemme auttamattomasti jäljessä jos kuvittelemme, että uskontojen kohtaaminen alkoi vasta 10 vuotta sitten tuon surullisen syyskuun päivän jälkeen. Kohdattu on ennenkin, mutta puhetavat ovat uusia.
Muslimien osuus Euroopan väestöstä kasvaa, toki maltillisemmin kuin Homma-foorumilla annetaan ymmärtää. Kohtaamiset päiväkodeissa ja kouluissa ovat nostaneet esiin keskeisen ihmisoikeuskysymyksen: oikeuden uskonnon- ja omantunnonvapauteen. Erityisesti meistä kristityistä eurooppalaisista on sietämätöntä se tapa, jolla islam loukkaa esim. naisten ihmisoikeuksia tietyissä kohden maailmaa. Yhtä raivoissamme olemme, kun muslimilapset eivät osallistu suvivirsi-instituutiomme ylläpitämiseen. Meidän mielestämme suvivirren hyljeksintä loukkaa suomalaisuutta, jotain siihen elimellisesti kuuluvaa.
Ja samalla olemme sitä mieltä, että on ihan ookoo, ettei Ranskalaiset lapset saa kulkea koulussa huivi päässä.
Uskonto on osa kulttuuria, johon kasvamme. Erityisesti maallistuneessa Euroopassa on vaikea välillä nähdä, missä kulttuuri loppuu ja uskonto alkaa. Meidän mielestämme Suvivirsi on vain yksi viisu muiden joukossa, kaunis ja keväinen, haikeakin sävelmä, joka nostattaa kyyneleet silmäkulmiin. Siihen liittyy rakkaita muistoja: oman koulutaipaleen alku ja loppu, omien lasten ensimmäiset kevätjuhlat ja valmistujaiset. Oleellista ei ole välttämättä virren uskonnollinen sisältö, vaan tapa, jolla se on kietoutunut elämänkaaremme eri vaiheisiin.
Miksi meidän on niin vaikea nähdä, että monet muslimikulttuurin piirteet ovat ihan samanlaisia kuin meidän sisällöstään tyhjentynyt Suvivirtemme? Loukkaannumme verisesti, kun koulujen joulujuhlan tilalle tarjotaan kuusijuhlia tai muita Jeesuksesta riisuttuja versioita. Eihän yksi Jeesuslapsi ketään tapa, miksi sekin pitää kieltää? Sehän on osa Suomalaista kulttuuria! Ja kuitenkin pyörittelemme silmiämme, kun kirjastosta varataan yksi komero muslimien rukoushetkiä varten. Miten se olisi eri asia kuin meidän tarpeemme kietoa lapsemme pyyhkeet päässä ja kylpytakit yllään seimen ympärille, vuodesta toiseen? Tai kuinka viisaalta näyttää, kun joka niemessä ja notkelmassa nuoret vaaleat naiset kävelevät kynttilät päässä joulukuun 13.päivä?
Euroopassa ja ihmiselämässä yleensä haasteena on se, että kauas on helpompi nähdä kuin lähelle. Kun opimme kerran solmimaan kengännauhat tietyllä tavalla, meidän on vaikea solmia niitä toisella tavalla. Vielä vaikeampi on katsoa vieressä, kun kaveri vetää tarralenkkarit jalkaan ja lähtee läpsyttelemään.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Saamisen lakkaamisesta
Takavuosina eräs nimeltämainitsematon sosiologi julkaisi väitteitään naisten seksuaalisesta vallasta. Hänen tekeleensä perustui pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa saamisen vaikeudesta. Saamattomuutensa syyksi sosiologi epäili sitä, että naisissa on jotain vikaa. Sosiologilta jäi huomaamatta, että muilla miehillä hänen ympärillään ei ollut vaikeuksia naisen saannissa. Jos naiset olisivat niin tarkkoja tavarastaan kuin sosiologi väitti, kukaan ei saisi ikinä pesää. Ja sehän ei pidä paikkaansa.
Naisten ja miesten perustavanlaatuinen ero on siinä, että naiset syyttävät ongelmistaan itseään ja miehet syyttävät niistä muita. Molemmat ovat yhtä usein väärässä, ja molemmilla olisi oppimista toistensa strategioissa.
Ei tarvitse olla sosiologi ymmärtääkseen, miksi jotkut miehet eivät ikinä saa keneltäkään. Soveltuvin osin samat ohjeet pätevät myös naisiin. Mies, nämä vinkit luettuasi onnistut varmasti.
1. Jos et saa ikinä keltään, vikaa on joko ala- tai yläpäässä. On myös mahdollista, että vikaa on molemmissa.
2. Jos saat kerran, mutta et useammin samalta yksilöltä, teet todennäköisesti jotain väärin.
3. Jos pääset keskusteluyhteyteen, muttet ikinä vällyjen väliin, jutuissasi on jotain vikaa. Rasistiset vitsit, alapääjutut, uhripuhe, viittaukset omaan väkivaltaisuuteen, katkera tilitys eksistä, tai muu negatiivinen mössö on syytä jättää kotiin. Todennäköisesti puhut kaiken kaikkiaan liikaa itsestäsi. Itse olen todistanut helsinkiläisessä kahvilassa, kun treffikumppanini avautui kolmen tunnin ajan matkastaan Intiaan eksänsä kanssa. On kiistatta siistiä käydä Intiassa, mutta trust me, on vieläkin siistimpää saada pesää. Mieti, kumpaan haluat treffeillä keskittyä. Ja ihan oikeesti pojat: se, miltä eksäsi näytti norsun selässä, ei kiinnosta ketään. Säästä meitä yksityiskohdilta.
4. On mahdollista, että haiset pahalta. Eikö kotona opetettu peseytymään ja vaihtamaan alusvaatteita? Hiusten pitää olla puhtaat, eikä puserossa saa näkyä ruokatahroja. Pese hampaasi kahdesti päivässä ja pureskele aterioiden välillä xylitol-purkkaa. Hampaattomuus on ihan järkyttävä turn-off.
5. Alapäähygienia on aivan oma lukunsa. Moni mies valittaa oraalisen kanssakäymisen niukkuutta intiimisuhteissaan. Oletko koskaan miettinyt, että alaosastosi haisee vaan niin yököttävälle, ettei kukaan normaali nainen halua olla kanssasi tekemisissä? Mahdollisuutesi parantuvat merkittävästi, mikäli h-hetken aluksi pyydät time outtia pistäytyäksesi suihkussa. Voit hyvin pyytää neitokaista liittymään seuraasi.
6. Älä kommentoi treffeillä muiden naisten ulkonäköä. Keskity siihen naiseen, joka on seurassasi. Muiden naisten negatiivinen kommentointi antaa öykkärimäisen vaikutelman, ja tarjoilijan tissien ihastelu saa treffikumppanisi tuntemaan olonsa epävarmaksi. Pysy neutraalina, vaikka seuralaisesi testaisi sinua haukkumalla itse jonkun naisen ulkonäköä. Puhe kannattaa aina palauttaa seuralaisesi miellyttävän ulkonäön kehumiseen. Riittää, että myötäilet seuralaisen näkemyksiä ulkonäköasioissa. Jos hän tuntee olonsa kauniiksi seurassasi, näette todennäköisesti uudestaan.
7. Raha ei ratkaise, tärkeintä on terve itseluottamus. Sinun ei tarvitse tehdä naiseen vaikutusta rahalla, vaikka sitä olisikin. On paljon tyylikkäämpää antaa hänen itse tehdä johtopäätökset varallisuudestasi. Jos taas olet täysin pennitön, ei sitäkään kannata mainostaa, jos ei salaillakaan. Suomessa naiset ovat työelämässä, ja heillä on oletettavasti omaakin rahaa käytössään.
8. Älä yritä liian kännissä. Arvostelukykysi on heikoimmillaan, ja käytöksesi alta kaiken arvioinnin. Päädyt vain tekemään kaikki edellä luetellut virheet. Suurin osa ihmisistä joko itkee tai haastaa riitaa ollessaan humalassa. Kumpikaan ei johda haluamaasi lopputulokseen.
9. Yritä huolehtia itsestäsi muutenkin kuin runkkaamalla. Harrasta liikuntaa ja käy joskus parturissa. Katso mitä syöt ja millaisissa tamineissa kuljet julkisilla paikoilla. Kaikkien ei tarvitse olla ruskettuneita kehonrakentajia, vaan ihan normaalit terveet elämäntavat ja tavalliset siistit vaatteet kelpaavat.
10. Älä intä vastaan. Todennäköisesti olet edelleen sitä mieltä, että mikään näistä väittämistä ei ole juuri sinun kohdallasi totta, vaan vika on ympäristössäsi. Joo, voi olla. Voit ihan vapaasti jatkaa nykyisellä tyylilläsi, mutta niin toimimalla et saa ikinä, tai ainakin niin harvoin, että sillä ei ole käytännössä merkitystä. Jos haluat sysätä elämäsi toiselle tolalle, koeta tehdä jotain toisin. Katso välillä peiliin, ja mieti, mitä muut sinusta ajattelevat. Et ole maailmankaikkeuden keskus, muut eivät pelaa sinun keksimilläsi säännöillä. Koeta inttämisen ja vänisemisen sijaan selvittää, millä säännöillä muut pelaavat, ja mene sitten leikkiin mukaan. Katkeruus ja muiden syyttely johtavat vain siihen, että kuolet yksin.
Naisten ja miesten perustavanlaatuinen ero on siinä, että naiset syyttävät ongelmistaan itseään ja miehet syyttävät niistä muita. Molemmat ovat yhtä usein väärässä, ja molemmilla olisi oppimista toistensa strategioissa.
Ei tarvitse olla sosiologi ymmärtääkseen, miksi jotkut miehet eivät ikinä saa keneltäkään. Soveltuvin osin samat ohjeet pätevät myös naisiin. Mies, nämä vinkit luettuasi onnistut varmasti.
1. Jos et saa ikinä keltään, vikaa on joko ala- tai yläpäässä. On myös mahdollista, että vikaa on molemmissa.
2. Jos saat kerran, mutta et useammin samalta yksilöltä, teet todennäköisesti jotain väärin.
3. Jos pääset keskusteluyhteyteen, muttet ikinä vällyjen väliin, jutuissasi on jotain vikaa. Rasistiset vitsit, alapääjutut, uhripuhe, viittaukset omaan väkivaltaisuuteen, katkera tilitys eksistä, tai muu negatiivinen mössö on syytä jättää kotiin. Todennäköisesti puhut kaiken kaikkiaan liikaa itsestäsi. Itse olen todistanut helsinkiläisessä kahvilassa, kun treffikumppanini avautui kolmen tunnin ajan matkastaan Intiaan eksänsä kanssa. On kiistatta siistiä käydä Intiassa, mutta trust me, on vieläkin siistimpää saada pesää. Mieti, kumpaan haluat treffeillä keskittyä. Ja ihan oikeesti pojat: se, miltä eksäsi näytti norsun selässä, ei kiinnosta ketään. Säästä meitä yksityiskohdilta.
4. On mahdollista, että haiset pahalta. Eikö kotona opetettu peseytymään ja vaihtamaan alusvaatteita? Hiusten pitää olla puhtaat, eikä puserossa saa näkyä ruokatahroja. Pese hampaasi kahdesti päivässä ja pureskele aterioiden välillä xylitol-purkkaa. Hampaattomuus on ihan järkyttävä turn-off.
5. Alapäähygienia on aivan oma lukunsa. Moni mies valittaa oraalisen kanssakäymisen niukkuutta intiimisuhteissaan. Oletko koskaan miettinyt, että alaosastosi haisee vaan niin yököttävälle, ettei kukaan normaali nainen halua olla kanssasi tekemisissä? Mahdollisuutesi parantuvat merkittävästi, mikäli h-hetken aluksi pyydät time outtia pistäytyäksesi suihkussa. Voit hyvin pyytää neitokaista liittymään seuraasi.
6. Älä kommentoi treffeillä muiden naisten ulkonäköä. Keskity siihen naiseen, joka on seurassasi. Muiden naisten negatiivinen kommentointi antaa öykkärimäisen vaikutelman, ja tarjoilijan tissien ihastelu saa treffikumppanisi tuntemaan olonsa epävarmaksi. Pysy neutraalina, vaikka seuralaisesi testaisi sinua haukkumalla itse jonkun naisen ulkonäköä. Puhe kannattaa aina palauttaa seuralaisesi miellyttävän ulkonäön kehumiseen. Riittää, että myötäilet seuralaisen näkemyksiä ulkonäköasioissa. Jos hän tuntee olonsa kauniiksi seurassasi, näette todennäköisesti uudestaan.
7. Raha ei ratkaise, tärkeintä on terve itseluottamus. Sinun ei tarvitse tehdä naiseen vaikutusta rahalla, vaikka sitä olisikin. On paljon tyylikkäämpää antaa hänen itse tehdä johtopäätökset varallisuudestasi. Jos taas olet täysin pennitön, ei sitäkään kannata mainostaa, jos ei salaillakaan. Suomessa naiset ovat työelämässä, ja heillä on oletettavasti omaakin rahaa käytössään.
8. Älä yritä liian kännissä. Arvostelukykysi on heikoimmillaan, ja käytöksesi alta kaiken arvioinnin. Päädyt vain tekemään kaikki edellä luetellut virheet. Suurin osa ihmisistä joko itkee tai haastaa riitaa ollessaan humalassa. Kumpikaan ei johda haluamaasi lopputulokseen.
9. Yritä huolehtia itsestäsi muutenkin kuin runkkaamalla. Harrasta liikuntaa ja käy joskus parturissa. Katso mitä syöt ja millaisissa tamineissa kuljet julkisilla paikoilla. Kaikkien ei tarvitse olla ruskettuneita kehonrakentajia, vaan ihan normaalit terveet elämäntavat ja tavalliset siistit vaatteet kelpaavat.
10. Älä intä vastaan. Todennäköisesti olet edelleen sitä mieltä, että mikään näistä väittämistä ei ole juuri sinun kohdallasi totta, vaan vika on ympäristössäsi. Joo, voi olla. Voit ihan vapaasti jatkaa nykyisellä tyylilläsi, mutta niin toimimalla et saa ikinä, tai ainakin niin harvoin, että sillä ei ole käytännössä merkitystä. Jos haluat sysätä elämäsi toiselle tolalle, koeta tehdä jotain toisin. Katso välillä peiliin, ja mieti, mitä muut sinusta ajattelevat. Et ole maailmankaikkeuden keskus, muut eivät pelaa sinun keksimilläsi säännöillä. Koeta inttämisen ja vänisemisen sijaan selvittää, millä säännöillä muut pelaavat, ja mene sitten leikkiin mukaan. Katkeruus ja muiden syyttely johtavat vain siihen, että kuolet yksin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)