Uni Tunnetusta Kiinteistövälittäjästä

Huomio! Kaikki seuraavassa esitetty on alitajunnan ja mielikuvituksen tuotetta, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa.

Näin nimittäin unta Kiinteistökuningatar Kaisasta (jatkossa KK). Oikeastaan se oli painajainen.

Hän asui jossain Uudellamaalla isossa palatsissa, joka oli aidattu ja vartioitu.
Hänellä oli kotiorjiin rinnastettavaa palvelusväkeä, ja narrina hovissa oli Sami Hedberg. (WHAT!!)

Itse tapasin KK:n, koska yksi yhteinen ystävämme oli pyytänyt minua mukaan työkeikalle tekemään PR:ää KK:n firmalle. KK ei pitänyt minusta, koska minulla on tumma tukka. Ystävästäni hän piti, sillä heillä oli molemmilla vaalea tukka.

Jouduin KK:n palatsiin, koska hän ei suostunut jättämään minua matkalla mihinkään, mistä olisin voinut jatkaa matkaa julkisella liikenteellä. Hänen mielestään autottomat olivat luusereita.

KK:n palatsissa henkilökunta naureskeli salaa kyökissä emännälleen, mutta heidän oli pakko olla hänellä töissä, koska Palatsi oli paikkakunnan merkittävin työnantaja.

Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin onkohan mulla mennyt alitajunnassa Kiinteistökuningatar Kaisa ja Tuurin kyläkauppa sekaisin?

Unessa joku väitti, että ohjelma tulee Maikkairilta. Korjasin oitis, että Liviltä se itse asiassa tulee. Miten unessa voi muistaa tuommoista?

Lopulta pääsin pakenemaan KK:n palatsista. Muurien ulkopuolella seistessä mietin, että tämänpäiväisessä jaksossahan sitten selviää, miten KK on hankkinut palatsinsa. Ohjelmatiedoissa nimittäin lukee, että KK myy kotinsa Vantaalla ennen häitään Kimmon kanssa.

Olenkohan katsonut liikaa tätä ohjelmaa?

Tylsyys tappaa stressin

Aika juoksee liian kovaa, vuorokauden tunnit eivät riitä mihinkään. Alex Stubbin ehtiväisyyden salaisuus lienee jatkuva seilaaminen aikavyöhykkeeltä toiselle, mutta mikä auttaisi meitä normaaleja ihmisiä?

Tappavan tylsänä sunnuntaipäivänä se juolahti mieleeni. Tylsyys tappaa stressin.

Seuraa joukko perusteluja: itselleni stressiä syntyy siitä, että liian paljon pitäisi saada aikaan riittämättömässä ajassa. Jatkuvasti väsyttää, ja tekemättömät työt painavat kuin hirsi niskassa. Ainoina vapaapäivinä pitäisi viettää laatuaikaa vaikka väkisin.

Milloin aika on kulunut kaikkein hitaimmin? Töissä kaupassa, yksinkertaisessa myyntityössä, jossa nojailtiin tiskiin asiakkaita odotellen. Silloin töihin saattoi mennä tavoitteinaan lähinnä kaksi kahvitaukoa ja puolen tunnin ruokis. Aikaa oli käsittämättömän paljon, se valui hitaasti kuin liima.

Miten vastaavaa ajan runsautta voisi tehokkaimmin jäljitellä kotioloissa? Vastaus on yksinkertainen: riisuutumalla kaikista virikkeistä. Ei telkkaria päälle heti herättyä, vaan ääneen päästetään korkeintaan monotonin puheradio. Ei shoppailua ostoshelvetissä, irtokarkkivuorta sohvalla amerikkalaisen tusinaelokuvan seurassa, ei mitään aistien ylikuormitusta. Ainoastaan raakaa, puhdistavaa oleilua.

Entisaikaan maalla makailtiin uuninpankolla ja syljeskeltiin kattoon. Tunnit olivat pitkiä, niitä mittasi nurkassa järkähtämättömänä seisova kaappikello. Makoilu ja muu ärsykkeetön ajanviete hidastavat aidosti elämän kulkua. Siinä ehtii ajatella kaikenlaista.

Luonnollisesti ärsykkeettömyydestäkin on olemassa hienolta kalskahtavia kaupallisia sovelluksia. Yksi tapa kuvata aktiivista tylsistymistä on mediaation käsite. Siinäkin pointtina on istua kököttää perssiellään kunnes mielen rattaat lakkaavat pyörimästä ja ympärilä on vain avara, ääretön tyhjyys. Meditaatio kuulostaa kuitenkin niin hienolta, että harva siihen tulee lopulta ryhtyneeksi. Kun ei ole sitä aikaa.

Miksi katson Kiinteistökuningatar Kaisaa?

Syksyn reality-uutuus Kiinteistökuningatar Kaisa on tehnyt sen, mihin BB ei kyennyt. Allekirjoittanut jäi koukkuun. Mutta miksi näin kävi?

Kiinteistökuningatar Kaisa (jatkossa KK) kuvailee päähenkilönsä, kiinteistövälittäjä Kaisa Liskin elämää ja työtä. Jaksojen rakentamisessa on hyödynnetty sekä Liskin ammatillisen osaamisen ylistämistä, aineellisten resurssien esittelyä sekä yksityiselämän käänteiden seuraamista. Tavallaan KK:n elementit ovat siis samat kuin vaikkapa iankaikkisessa saippuasarjassa Kauniit ja Rohkeat.

Realityille epätyypilliseen tapaan KK ei lähde liikkeelle päähenkilönsä negatiivisten ominaisuuksien "paljastamisesta", mihin perustuvat puolestaan esim. BB, Idols tai vaikka Unelmien Poikamies. Kyseisissä formaateissa keskeistä on paljastaa osallistujista yhä enemmän ja enemmän, ja tavallaan tyhjentää heidät sisällöstään. KK puolestaan pidättyy ihailemaan päähenkilöään turvallisen etäisyyden päästä: Kiinteistökuningatar päästää katsojan kanssaan kampaajalle ja kaverin häihin, ja keskeisessä roolissa on myös Liskin tytär Amanda. Kovin intiimejä yksityiskohtia esim. Liskin parisuhteesta ei sen sijaan esitellä.

Keskeisessä osassa koko ohjelmaa on Liskin taloudellisten resurssien antelias esittely. Kamera on mukana, kun Liski sujahtaa tottuneesti "Luiskalle" eli Louis Vuittonin liikkeeseen laukkuostoksille. Amex vinkuu lähes joka jaksossa, ja tuotemerkkejä vilahtelee taajaan. Liskin menestysimagoa rakennetaan juuri aineellisen vaurauden sekä ammattitaidon varaan: kun osaa hommansa, on varaa tehdä, mitä haluaa. Liskin mainitaan harrastavan shoppailun lisäksi mm. urheiluautoja. Yhtymäkohtia pikkutyttöjen idoliin Barbie -nukkeen löytyy eittämättä tarkoituksellisen paljon.

Kerskakulutukseen keskittyvän materialismin taakse KK kätkee (kenties tahattomasti) jotain paljon syvempääkin. Toisin kuin monessa muussa realityssa tai saippusarjassa Liskin elämä esitetään hyvin ristiriidattomaksi ja ongelmattomaksi. Toki Liski välillä joutuu käyttämään kovaa kieltä saadakseen tahtonsa läpi, mutta Liskin hahmosta puuttuu paljon feminiinisyydelle ominaista problematisointia. Liski ei esimerkiksi kyseenalaista parisuhdettaan tai avoimesti epäile omia ammatillisia kykyjään. Hän asettautuu kyllä katseiden kohteeksi monilla korosteisen feminiinisillä tunnusmerkeillä (hiustenpidennykset, rakennekynnet), mutta vaikutelma tasapainottuu maskuliinissävytteisen aktiivisen toimijuuden kautta.

Ehkä eniten itseäni viehättääkin KK:ssa juuri se, että naistoimija esiintyy koko ohjelman keskiössä ilman, että hänen asemansa riippuisi miesten hyväksynnän saamisesta. Esimerkiksi Unelmien Poikamiehessä jälkimodernia katsojaa ahdistaa se tapa, jolla naaraat kilpailevat alfauroksensa suosiosta aivan, kuin heidän koko elämänsä edelleen riippuisi hyvistä naimakaupoista. KK:ssa avioliitto on yksityisen alueelle kuuluva sivujuonne, jolle päähenkilön elämän ei uskotella elimellisesti rakentuvan. KK:ssa menestys on puhtaasti seurausta päähenkilön ammatillisesta erinomaisuudesta, ei miehiltä saaduista armopaloista.

Seuraan mielenkiinnolla sarjan jatkoa, sekä sitä, mikä on reality-rintaman vastaus KK:n antamalle haasteelle. Voisiko olla niin, että sisällöttömän ja kohteitaan pornoistavan realityn aika on taittumassa kohti käsikirjoitetumpaa ja jäsennellympää tosi-tv:tä? Ehkä sarjojen tekijät ovat oppineet läksynsä: vaikka BB:n tajunnanvirrasta saa revittyä "uutisen" joka päivälle, sen uuvuttava tiskistely kompastuu lopulta omaan ansaansa. Kun henkilöt kalutaan loppuun liian aikaisin, katsojat hakevat lisäkiksejä vaihtamalla kanavaa.

Realityn tekijöiden kannattaisi palata juurilleen ja opiskella dramaturgian alkeet Kaunareista. Kaunarit on saanut katsojansapidättämään hengitystään jo parin vuosikymmenen ajan kuvaamalla toisiaan mulkoilevia henkilöitä, joiden kaikkia salaisuuksia katsoja ei tule ikinä tietämään.

Uskontojen kohtaamisen haasteet Euroopassa

Eurooppa tänään: sekulaaristuvat eurooppalaiset saavat yhä enemmän hartautta harjoittavia muslimeja joukkoonsa. Ristiinnaulitseminen on so last season, nyt kiistellään siitä, saako olla huivi päässä julkisella paikalla ja loukkaako Suomalainen suvivirsi-instituutio uskonnonvapautta.

Me luulimme, että uskonto ei enää kosketa meitä, että siitä olisi tullut yksityisasia. Kuvittelimme, että rationaalisessa maailmassamme ei olisi paljon pyhyydelle tarvetta. Me itse olimme muuttuneet pyhiksi, kaikkivaltiaiksi ja Euroopan omistajiksi. Uskonto lakkasi olemasta tabu, nauroimme sille hiukan samaan tyyliin kuin pieruvitseille.

Mutta sitten tuli syyskuun 11. päivä vuonna 2001. Sen jälkeen uskonnoista tuli jälleen tabuja.

Eurooppa on aina ollut eri katsomusten tilkkutäkki, ja kontaktit muslimeihin luotiin jo kauan ennen kuin kukaan meistä haluaa muistaakaan. Olemme auttamattomasti jäljessä jos kuvittelemme, että uskontojen kohtaaminen alkoi vasta 10 vuotta sitten tuon surullisen syyskuun päivän jälkeen. Kohdattu on ennenkin, mutta puhetavat ovat uusia.

Muslimien osuus Euroopan väestöstä kasvaa, toki maltillisemmin kuin Homma-foorumilla annetaan ymmärtää. Kohtaamiset päiväkodeissa ja kouluissa ovat nostaneet esiin keskeisen ihmisoikeuskysymyksen: oikeuden uskonnon- ja omantunnonvapauteen. Erityisesti meistä kristityistä eurooppalaisista on sietämätöntä se tapa, jolla islam loukkaa esim. naisten ihmisoikeuksia tietyissä kohden maailmaa. Yhtä raivoissamme olemme, kun muslimilapset eivät osallistu suvivirsi-instituutiomme ylläpitämiseen. Meidän mielestämme suvivirren hyljeksintä loukkaa suomalaisuutta, jotain siihen elimellisesti kuuluvaa.

Ja samalla olemme sitä mieltä, että on ihan ookoo, ettei Ranskalaiset lapset saa kulkea koulussa huivi päässä.

Uskonto on osa kulttuuria, johon kasvamme. Erityisesti maallistuneessa Euroopassa on vaikea välillä nähdä, missä kulttuuri loppuu ja uskonto alkaa. Meidän mielestämme Suvivirsi on vain yksi viisu muiden joukossa, kaunis ja keväinen, haikeakin sävelmä, joka nostattaa kyyneleet silmäkulmiin. Siihen liittyy rakkaita muistoja: oman koulutaipaleen alku ja loppu, omien lasten ensimmäiset kevätjuhlat ja valmistujaiset. Oleellista ei ole välttämättä virren uskonnollinen sisältö, vaan tapa, jolla se on kietoutunut elämänkaaremme eri vaiheisiin.

Miksi meidän on niin vaikea nähdä, että monet muslimikulttuurin piirteet ovat ihan samanlaisia kuin meidän sisällöstään tyhjentynyt Suvivirtemme? Loukkaannumme verisesti, kun koulujen joulujuhlan tilalle tarjotaan kuusijuhlia tai muita Jeesuksesta riisuttuja versioita. Eihän yksi Jeesuslapsi ketään tapa, miksi sekin pitää kieltää? Sehän on osa Suomalaista kulttuuria! Ja kuitenkin pyörittelemme silmiämme, kun kirjastosta varataan yksi komero muslimien rukoushetkiä varten. Miten se olisi eri asia kuin meidän tarpeemme kietoa lapsemme pyyhkeet päässä ja kylpytakit yllään seimen ympärille, vuodesta toiseen? Tai kuinka viisaalta näyttää, kun joka niemessä ja notkelmassa nuoret vaaleat naiset kävelevät kynttilät päässä joulukuun 13.päivä?

Euroopassa ja ihmiselämässä yleensä haasteena on se, että kauas on helpompi nähdä kuin lähelle. Kun opimme kerran solmimaan kengännauhat tietyllä tavalla, meidän on vaikea solmia niitä toisella tavalla. Vielä vaikeampi on katsoa vieressä, kun kaveri vetää tarralenkkarit jalkaan ja lähtee läpsyttelemään.