Eurooppa tänään: sekulaaristuvat eurooppalaiset saavat yhä enemmän hartautta harjoittavia muslimeja joukkoonsa. Ristiinnaulitseminen on so last season, nyt kiistellään siitä, saako olla huivi päässä julkisella paikalla ja loukkaako Suomalainen suvivirsi-instituutio uskonnonvapautta.
Me luulimme, että uskonto ei enää kosketa meitä, että siitä olisi tullut yksityisasia. Kuvittelimme, että rationaalisessa maailmassamme ei olisi paljon pyhyydelle tarvetta. Me itse olimme muuttuneet pyhiksi, kaikkivaltiaiksi ja Euroopan omistajiksi. Uskonto lakkasi olemasta tabu, nauroimme sille hiukan samaan tyyliin kuin pieruvitseille.
Mutta sitten tuli syyskuun 11. päivä vuonna 2001. Sen jälkeen uskonnoista tuli jälleen tabuja.
Eurooppa on aina ollut eri katsomusten tilkkutäkki, ja kontaktit muslimeihin luotiin jo kauan ennen kuin kukaan meistä haluaa muistaakaan. Olemme auttamattomasti jäljessä jos kuvittelemme, että uskontojen kohtaaminen alkoi vasta 10 vuotta sitten tuon surullisen syyskuun päivän jälkeen. Kohdattu on ennenkin, mutta puhetavat ovat uusia.
Muslimien osuus Euroopan väestöstä kasvaa, toki maltillisemmin kuin Homma-foorumilla annetaan ymmärtää. Kohtaamiset päiväkodeissa ja kouluissa ovat nostaneet esiin keskeisen ihmisoikeuskysymyksen: oikeuden uskonnon- ja omantunnonvapauteen. Erityisesti meistä kristityistä eurooppalaisista on sietämätöntä se tapa, jolla islam loukkaa esim. naisten ihmisoikeuksia tietyissä kohden maailmaa. Yhtä raivoissamme olemme, kun muslimilapset eivät osallistu suvivirsi-instituutiomme ylläpitämiseen. Meidän mielestämme suvivirren hyljeksintä loukkaa suomalaisuutta, jotain siihen elimellisesti kuuluvaa.
Ja samalla olemme sitä mieltä, että on ihan ookoo, ettei Ranskalaiset lapset saa kulkea koulussa huivi päässä.
Uskonto on osa kulttuuria, johon kasvamme. Erityisesti maallistuneessa Euroopassa on vaikea välillä nähdä, missä kulttuuri loppuu ja uskonto alkaa. Meidän mielestämme Suvivirsi on vain yksi viisu muiden joukossa, kaunis ja keväinen, haikeakin sävelmä, joka nostattaa kyyneleet silmäkulmiin. Siihen liittyy rakkaita muistoja: oman koulutaipaleen alku ja loppu, omien lasten ensimmäiset kevätjuhlat ja valmistujaiset. Oleellista ei ole välttämättä virren uskonnollinen sisältö, vaan tapa, jolla se on kietoutunut elämänkaaremme eri vaiheisiin.
Miksi meidän on niin vaikea nähdä, että monet muslimikulttuurin piirteet ovat ihan samanlaisia kuin meidän sisällöstään tyhjentynyt Suvivirtemme? Loukkaannumme verisesti, kun koulujen joulujuhlan tilalle tarjotaan kuusijuhlia tai muita Jeesuksesta riisuttuja versioita. Eihän yksi Jeesuslapsi ketään tapa, miksi sekin pitää kieltää? Sehän on osa Suomalaista kulttuuria! Ja kuitenkin pyörittelemme silmiämme, kun kirjastosta varataan yksi komero muslimien rukoushetkiä varten. Miten se olisi eri asia kuin meidän tarpeemme kietoa lapsemme pyyhkeet päässä ja kylpytakit yllään seimen ympärille, vuodesta toiseen? Tai kuinka viisaalta näyttää, kun joka niemessä ja notkelmassa nuoret vaaleat naiset kävelevät kynttilät päässä joulukuun 13.päivä?
Euroopassa ja ihmiselämässä yleensä haasteena on se, että kauas on helpompi nähdä kuin lähelle. Kun opimme kerran solmimaan kengännauhat tietyllä tavalla, meidän on vaikea solmia niitä toisella tavalla. Vielä vaikeampi on katsoa vieressä, kun kaveri vetää tarralenkkarit jalkaan ja lähtee läpsyttelemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti