Perintöä odotellessa.

Imperatiiviviidakossa eläessämme olemme törmänneet nykyihmisen 11. käskyyn: "Elä pitempään".

Pitkästä elämästä on tullut itseisarvo, jota tulee tavoitella elämäntavalla, eläkevakuutuksella ja elintasosairauksia ehkäisevillä lääkkeillä.

Lääketeollisuus tekee luonnollisesti kaikkensa, jotta kokisimme olevamme mahdollisimman sairaita ja ostaisimme mahdollisimman paljon tuotteita, jotka joko hoitaisivat sairauksia tai ehkäisisivät niiden riskejä. Varsinkin jälkimmäisistä on sukeutunut suosittuja mantroja. "Säännöllisellä käytöllä vähennät sairastumisen riskiä jopa 50%".

Miksi?
Ei riski ole vielä mikään sairaus.

Mitä sairauksiin puolestaan tulee, johonkihan aikamme täydellisimpienkin ihmisten on kuoltava. Vaikka kuinka olisi kattilat kultaa ja helmat hopeaa, ei kukaan meistä elä ikuisesti.

Lisäksi pitkän elämän ihailun ja elämän ehtoopuolen todellisen luonteen välillä vallitsee sovittamaton ristiriita. Yhteiskunnassamme vanhuksia kohdellaan kuin roskaa. Lääketeollisuus on saanut onnistuneesti pidennettyä elinaikaamme, mutta samaan aikaan elämämme ekstravuosien olosuhteet ovat vain kurjistuneet. Henkilökohtaisesti en kykene iloitsemaan uutisesta, että riskejä välttämällä saatan maata 3-5 vuotta sairastuneita kauemmin paskaisissa vaipoissa ja kusisissa lakanoissa. Harva tästä maailmasta enää onnistuu lähtemään kuin entinen emäntä; saappaat jalassa ja kissa kainalossa.

Miksei siis nauttisi elämästä edes silloin, kun on elämisen aika? Eikä elämästä nauttiminen viittaa tässä todellakaan mihinkään eläinrasvaorgioihin - elämästä nauttiminen lienee pohjimmiltaan sitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ja että sitoutuu elämään täysipainoista elämää niistä lähtökohdista, jotka omalle kohdalle ovat osuneet. Esimerkiksi itselläni tulee aina olemaan iso perse ja vararengas vyötäröllä, mutta niistäkin huolimatta voin sallia itselleni rentouden. Se tapahtuu pääni sisällä.

Siellä ei ole vararengasta.

Miksi.

Olen miettinyt pääni puhki sitä, miksi ulkonäkö ja oikeaan muottiin mahtuminen ovat niin tärkeitä.

Tommy Hellsten kirjoittaa teoksessaan "Saat sen mistä luovut", että ihmisenä oleminen edellyttää rakkautta. Jos lapsi ei saa rakkautta, hän syyttää itseään ja keskittyy vain selviytymään rakkaudettomassa ympäristössä päivästä toiseen.

Jos aikuinen ei saa rakkautta, hän alkaa Hellstenin mukaan suorittaa.

Suorittamistahan laihduttaminen on. Se sellainen, jossa kalkuloidaan, mitataan ja punnitaan. Onnistutaan ja epäonnistutaan. Haetaan ja ansaitaan hyväksyntää. Repsahdetaan, ja vaivutaan vielä syvemmälle.

Kun oma olemassaolo on kiinni suorituksista, niihin kasautuu valtavat paineet. Koko elämä on yhtäkkiä kiinni muutamasta kilosta, laihdutusvauhdista, kehon koostumuksen muutoksista ja muusta yhtä "tärkeästä".

Miksi pitää koettaa kaiken aikaa kelvata ja ansaita paikkaansa? Eikö voisi vain...olla? Sellainen kuin on? Ja olla hyväksytty?

No, en minä ainakaan voi. Vielä pitkään aikaan.

V-mäisiä tavoitteita.

Jee!

Olen keksinyt itselleni tavoitteet, joita alan tavoitella, kun lopetan laihdutuksen.

1. Haluan olla tyytyväisempi itseeni.
2. Haluan paremman olon
3. Haluan jaksaa enemmän
4. Haluan olla vahvempi
5. Haluan ajatella enemmän myönteisiä asioita joka päivä.

Toisin sanoen, haluan vähentää jatkuvaa vitutusta ja lisätä ohikiitäviä onnen hetkiä arjessani.

Itse asiassa, sen sijaan että olen kaikki nämä vuodet pyrkinyt eroon sitkeästä pikku ihrarenkaasra vyötärölläni, minun olisikin kannattanut keskittyä vähentämään vitutusta. Mutta kuinka sitä oikein vähennetään? Mitkä elämäntavat ylläpitävät vitutusta, ja mitkä puolestaan auttavat vähentämään sitä?

Ristin elämäntapamuutokseni tästä eteenpäin vitutuksenvähentämisdieetiksi. Jotta välttyisin alatyylisen käsitteen tarpeettomalta viljelyltä, käytän jatkossa termia VVD.

VVD:ssä lienee keskeisintä sisäistää, että niin hyvä kuin paha olokin tulee sisältä päin. Minun tuntemukseni syntyvät minussa, eivätkä ole sinänsä seurausta ulkopuolelta tulleesta syystä. Aiheutan toisin sanoen itse oman vitutukseni. Näin ollen olen myös sen ainoa mahdollinen poistaja.

Seuraavassa listaan pahimpia vituttavia tekijöitä:

1. Jatkuva myöhästely (oma tai muiden)
2. Herätyskellon torkuttaminen
3. Julkisen liikenteen myöhästely
4. Epäsiisteys
5. Ajattelemattomuus
6. Tyhmyys (oma tai muiden)
7. Saamattomuus
8. Muistamattomuus
9. Liikkumattomuus
10. Vituttavien tekijöiden jatkuva listaus

No, miten tästä eteenpäin? Kas näin käännän ajatukseni uusin päin:

1. Varaan riittävästi aikaa erilaisten asioiden tekemiseen
2. Nousen aamulla heti, kun kello on soinut
3. Varaan riittävästi aikaa julkisilla kulkemiseen
4. Siivoan
5. Ajattelen
6. Viisastun
7. Viitsin silloinkin, kun ei kiinnostaisi
8. Kirjoitan muistilappuja, pidän asiat järjestyksessä
9. Tarjoan kropalle riittävästi liikuntamahdollisuuksia päivittäin
10. En jatkuvasti mieti, mikä tänään mahdollisesti ottaisi päähän.

Tänään

Tänään keskityn olemaan tässä ja nyt.

Lopetan jatkuvan varautumisen nälänhädän varalta. Siitä laihduttamisen lopettamisessakin on pohjimmiltaan kysymys. Kun ei ole viimeisiä aterioita, ei ole tarve syödäkään kuin viimeistä päivää.

Kropan kuunteleminen ei tarkoita sitä, että sitä pitäisi kuunnella vain karkkihyllyllä. Itse asiassa, karkkihyllyllä tuleekin monesti olo, että kaikki maistuvat kuitenkin vähän liian makeilta ja tunkkaisilta, ehkä en tänään haluakaan syödä semmoisia. Ainakin oma kroppani on tähän mennessä kyllä ilmoitellut sokerintarpeestaan, mutta aivan erityisesti myös viehtymyksestään puhtaaseen ja mahdollisimman myrkyttömään ruokaan. Rahkaa, puuroa, marjoja ja porkkanoita kuluu. Light-limujen suurkuluttajana olen yhtäkkiä kääntynytkin juomahyllyllä ympäri. Kroppa muistuttelee vedentarpeestaan pitkin päivää, muttei haluakaan happamia ja keinomakeutettuja liemiä systeemejään sotkemaan.

Itse asiassa suhtaudun kehooni kuin pieneen lapseen. Yritän kysyä selvästi: Mitä sinä haluat? Kehoni huitaisee epämääräisesti, että "tota!". Minä en ymmärrä, joudun tarkentamaan. "Ai tätä vai? Maustamatonta maitorahkaa?" Sitten kroppa joko nyökkää ja ilahtuu, tai hermostuu, kun äiti ei tajua. Jos kroppa hermostuu, käy helposti niin, että kärry on täynnä jo valintamyymälän ensimmäisessä kaarteessa. Jos kropan viesti menee perille, saattaa koppa ammottaa tyhjyyttään, ja sen pohjalla komeilee vain muutama, tarkkaan harkittu tuote.

Katse.

Se, ettei laihduta, pakottaa paastoamaan naistenlehdistä. Eihän niitä voi lukea, ellei suostu sitoutumaan muokkaamaan itsestään jotakin hämmästyttävää jonkin mikäliemainostajan myymällä tuotteella.

Kun ei lue naistenlehtiä, eikä laihduta, elää erilaisessa maailmassa. Kun lakkaa tuijottamasta muita naisia pukeissa tai ilman, lähietäisyydeltä ja armottoman arvioivin katsein, lakkaa ajattelemasta, että muut ihmiset kaiken aikaa tuijottaisivat minua samoin silmin.

Tajusin tänään salilla, ehkä maailman pinnallisimmassa ja egoistisemmassa ympäristössä, että kaikki ympäröivät ihmiset eivät ehkä etsikään minusta vikoja tai tuijota herkeämättä sinne tänne vyöryviä jenkkakahvojani. Suurin osa ihmisistä tulee salillekin vain tuijottamaan itseään - tai pohtimaan aivan jotain muuta kuin ulkonäkökysymyksiä. Ja jossainhan jokainen joutuu silmiään pitämään!

On oikeastaan hyvin hämmentävää irtautua infantiilista uskomuksesta, että MINÄ ja MINUN vartaloni olisimme kaiken olevaisen keskipiste. Tässä kaupungissakin yksinomaan on tuhansia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan edes huomanneet, että minä olen olemassa. He eivät ole voineet nähdä läskejäni tai lihaksiani, koska he eivät ole edes nähneet minua. Vai muistatko sinä, keitä tänään tapasit lähikaupassa, ja mihin kohtaan vartaloa heidän kehonsa rasvavarastot olivat asettuneet? Muistan, että edelläni kassajonossa oli tyttö, joka osti sipsejä - mutta en todella muista, miltä hän näytti.

Irtaantuminen arvioivasta katseesta lienee yksi hienoimpia projektini tuomia asioita. Samalla se on muuttanut suhdettani muihin ihmisiin. Muut ihmiset, erityisesti miehet, eivät olekaan kehoani piinallisesti arvioivia petoja, vaan ihmisiä, jotka elävät omaa elämäänsä omassa kehossaan, omine iloineen ja ongelmineen. Ehkä he eivät koskaan olekaan kohdistaneet vaatimuksia minulle? Ehkä he eivät olekaan koskaan olemustani kylmin katsein arvioineet?

Laihduttaminen, paino ja rasvakerros ovat vain yksi esimerkki oman sisäisen puheen ulkoistamisen vaikutuksista. Se, että en itse pidä itsestäni, ei tarkoita, että muut kokisivat samoin. Minun ajatukseni ovat minun ajatuksiani, eivät kenenkään muun. Minä olen tässä kehossa tänään.

Elämän tavoite

Laihdutusprojektien alkuun kuuluu aina tavoitteen määritteleminen. "Jos et tiedä, minne olet menossa, miten voit löytää oikean reitin?"

Mutta miten pitäisi toimia, kun lopettaa laihdutuksen? Mitä tavoitteita silloin asetetaan? Millainen reitti kannattaa valita, jos ei varsinaisesti ole menossa minnekään?

Jos totta puhutaan, tavoitteen määrittelemättömyys ja minnekään menemättömyys ovat pelottavimpia asioita aikoihin (sen lisäksi, että pelkään arjessani noin miljoonaa erilaista pientä asiaa aina pesukoneen hajoamisesta läheisten kuolemaan). Elämä vailla tavoitteita - onko se elämää ensinkään?

Jos elämä olisi perustutkinto-opetuksessa järjestettävä kurssi, mitä opinto-oppaan sivuilla lukisi? Mikä olisi kurssin sisältö, tavoitteet ja tentittävä kirjallisuus? Ennen kaikkea, mitä sitten, kun kurssi olisi suoritettu? Mitä tekisit todistuksella, jossa lukisi yhtenä suorituksena "Elämä. 500op".

Tuntuu kohtuuttoman vaikealta hyväksyä, että elämä vain on. Se seuraa arkisissa toimissani hesarin selailusta telkkarin tuijottamiseen. Se tulee mukaani lenkille, töihin ja salille. Elämä on kaikkialla: jääkaapissa, suihkussa, peiton alla.

Elämä on kaikkialla, eikä sitä aina tajua. Toisaalta, elämä on yleensä aika ihanaa juuri silloin, kun se ei tunnu miltään. Silloin, kun elämä tuntuu joltain, se yleensä myös satuttaa.

Alkumittaukset

Jokainen elämäntapamuutos tarvitsee alkumittauksensa, eikö?

Pituus.
Paino.
Rasvaprosentti.
BMI.
Rinnanympärys.
Vyötärönympärys.
Lantionympärys.
Cooperin testi.
Vauhditon pituushyppy.
Penkkipunnerrus.
Kyykky.
Tempaus.
Älykkyysosamäärä.
Yleinen viehättävyys.
Puheliaisuus.
Unen määrä.
Kehon vesipitoisuus.
Yleinen viehättävyys parin kaljan jälkeen.
Panisitko?

Miksi me suostumme tähän?
Miksi meitä pitää alati mitata?
Miksei mikään ole mitään, ellei ole vertailukohtaa aiempaan?

Kaikella on aikansa ja paikkansa, niin myös käyrillä ja mittareilla. On kuitenkin voitava pohtia sitä, kuuluvatko matemaattiset ja tekniset mittarit arkemme hyvinvoinnin mittaamiseen. Missä painoindeksilukemassa vellovat onnellisimmat ihmiset? Kuinka hyvin onnistuvat Cooperin testeissä menestyneiden varusmiesten kesälomamatkat? Kuinka kehon rasvaprosentin vähentäminen 15:sta 10:een lisää todennäköisyyttä tehdä onnistunut uravalinta?

Oman elämäntapaprojektini alkumittaukset aiheuttivat kosolti päänvaivaa. Pohdin niiden suorittamista vielä tätä kirjoittaessanikin. Lopulta päätin, että semmoinen mittaus, kuin on projektikin.

Menin seisomaan peilin eteen ja katselin kuvajaistani arvioivin katsein. Syyttävä sormi asettui tuttujen kipupisteiden ylle: iso perse, paksu maha, tönköt reidet, sairas selkä, pienet tissit ja nykerönenä.

Ei, tämä ei johtaisi mihinkään.

Suljin silmäni, ja tein alkumittauksen uudelleen.

Tönköt jalat tuntuivatkin yhtäkkiä vankkumattoman vahvoilta, heikommassa yläkropassa taas ei veri tuntunut kiertävän kunnolla; aistin orastavan päänsäryn. Keskivartalossa sijaitsi edelleen vihoitteleva murtuma, mutta sen lisäksi vatsalihakset tuntuivat hiukan ryhdittömille. Päätä painoi sumeus ja väsymys, pitäisi varmaankin nukkua enemmän. Yleinen olotilan tunkkaisuus voisi puolestaan ratketa juomalla enemmän vettä.

Aion toistaa nämä mittaukset aina, kun siltä tuntuu. Alasti, silmät kiinni.

Paskatesti

Tämän nimi voisi olla myös Imperatiivitesti, mutta paska myy paremmin.

Elämme syömistä koskevien imperatiivien maailmassa. Syö enemmän, syö vähemmän, syö kasviksia, syö hedelmiä, älä syö hedelmiä, lisää proteiinia, vähennä hiilareita, karta rasvaa, älä jätä rasvaa kokonaan pois, paranna rasvan laatua, huolehdi folaatin saannista... Onhan näitä.

Miksi me oikeastaan suostumme tähän? Eikö syömisen pitäisi olla itse asiassa jokaisen oma asia?
Kukin yksilö tietänee itse, milloin on nälkä ja milloin ei. Toki joillakin meistä tämä kyky on heikentynyt jatkuvan läskivalistuksen seurauksena, mutta pohtikaamme sitä tuonnempana.

Kysymys kuuluu, onko jäljellä mitään elämän osa-aluetta, johon valistustekstit ja viranomaissuositukset eivät olisi yltäneet? Tämän pohtimiseen olen kehittänyt ainutlaatuisen, täysin ennennäkemättömän Paskatestin.

Tarvikkeet:
Naistenlehtiä, yleisaikakauslehtiä, sanomalehtiä, elämäntapalehtiä, uutisia, ajankohtaisohjelmia, asiantuntijahaastatteluja. Lisäksi mielikuvitussakset, mielikuvituspaperia, mielikuvitusliimaa sekä valpasta mielikuvituskansalaismieltä.

Toimi näin:
Lue mielikuvitusaineistoasi valppain mielin. Tartu imperatiiveihin, joissa puututaan käskymuotoisesti syömiseesi. Leikkaa ruokaan ja syömiseen liittyvä kohta, ja liimaa tilalle paskantamiseen viittaava kehotus.

Esimerkki:

Alkuperäinen virke: "Näin opit syömään oikein"
Muokattu virke: "Näin opit paskantamaan oikein".

Jatka samaan tyyliin.

Pian huomaat, että huomattava osa kohtaamistamme imperatiiveista on todella naurettavia, jos ne liitetään syömisen sijaan ulostamiseen. Miksi? Siitä syystä, että miellämme ulostamisen intuitiivisesti suoritettavaksi itsestäänselvyydeksi, johon pyrimme kiinnittämään mahdollisimman vähän huomiota arjessamme. Liika kiinnostus ulostamisrituaaleihin viittaa kulttuurissamme ei-toivottuun käyttäytymisen poikkeamaan, yleensä jonkin sortin perversioon.

Harva julkkis julistaa lööpin täydeltä opetelleensa paskantamaan kevyemmin. Sen sijaan syöminen ja syömättä jättäminen ylittävät lähes aina uutiskynnyksen. "Ari tutustui porkkanaan ja laihtui 15kg", Lööppijulkkis tilittää: "Surun vuoksi unohdin syödä".

Elämme kulttuurissa, jossa syömiseen liittyvät toiminnot ovat voimakkaasti merkittyjä, mutta ulostamiseen liittyvät toiminnot jossain määrin tabuja. Jatkuvaa omien syömisten ajattelua pidetään reippaana ja kurinalaisena toimintana, mutta paskantamisen ajattelun koetaan viittaavan lähinnä päinvastaiseen. Paitsi jos on hätä.

Kulttuurimme ihannoi myös erilaisia syömisestä kieltäytymiseen liittyviä sairauksia. "Anoreksia teki minusta vahvemman ihmisen", "Malliaikoinani en syönyt vuosiin". Kuinka kävisikään ihailun, jos vehnänvaalea fennovegaani tilittäisikin, että "Malliaikoinani en käynyt paskalla vuosiin". Kuinka vakuuttava on ihminen, joka kieltäytyy ulostamasta? Ehkä huvittava, mahdollisesti pahanhajuinen ja varmasti sairas. Ulostamisalttiuteen vaikuttavia mielen häiriöitä pidetään älyllistä suorituskykyä heikentävinä, syömisestä kieltäytymiseen johtavien mielen tilojen puolestaan uskotaan tekevän uhreistaan älykköjä.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole puuttua sairauden ja terveyden määrittelyyn yksilötasolla - jokainen käsitelköön omat mielenterveysongelmansa. Tarkoitukseni on osoittaa, miten vino ja värittynyt yhteinen julkinen maisemamme onkaan. Kärsimme kollektiivisesta mielenterveysongelmasta, jossa ihmisarvomme on riippuvainen syömisestä ja syömättä jättämisestä.

Mitä mieltä Sinä olet? Haluaisitko SINÄ oppia paskantamaan oikein - riittävän usein, vain pieniä määriä kerrallaan - ja tuntemaan olosi pirteäksi ja energiseksi? Kommentoi!

Piste pettymyksille.

Mitä tapahtuu, jos ikuinen laihduttaja päättääkin lopettaa laihdutuksen ja alkaa elää elämäänsä eteenpäin, kaikin aistein?

En minä vaan tiedä. Siksi siitä pitääkin ottaa selvää.

Totuushan on nimittäin se, että suurin osa paino-ongelmista juontaa juurensa laihduttamisesta. Syömisen jatkuva kontrollointi aiheuttaa paitsi pahaa mieltä perhepiirissä, myös jatkuvaa ahdistusta ja epäonnistumisen kokemusta. Laihduttaja elää toistuvassa uusien aloitusten aallokossa, jossa kasvoja vasten lyövät aina uusimpien tutkimusten mukaan lihottavimmat ruoat.

Kaikki ruoka lihottaa, se on ihan fakta. Aineenvaihdunnan saa sekaisin melkein millä vain konstilla. Naistenlehtien tehokuurit eivät ikinä kerro, mitä tapahtuu niiden kuuluisien viiden päivän nesteenpoiston ja kaalisopan syönnin jälkeen. Kaikki kyseisiä konsteja kokeilleet kyllä tietävät. Silloin tyhjentyy jääkaappi. Jäljelle jää vain valo, mahdollisesti myös sulake.

Mikään lehti ei ole kuitenkaan rohjennut kertoa, millä konstilla paino mahtaisi pysyä kurissa esim. seuraavat 50 vuotta. Kyllä, jokainen kaupallinen menetelmä kertoo, että juuri heidän tuotteensa pystyy tähän. Mutta totuus on toinen. Itse olen lihonut n. 10kg siitä, kun ensimmäisen kerran sain ruokavalion omalta personal traineriltani. Ei niin, että itse ohjelmassa olisi ollut mitään vikaa. Vitutti vain, että koko ajan joku kyttäsi ja kyseli, mikä on kun ei läski irtoa. Sama selkeä linja toistui kaikissa mahdollisissa kyttäyskerhoissa, jossa pyörähdellään puntarilla tavoitteena mahdollisimman suurieleinen ja raju painonpudotus. Ei silti, näissä menetelmissä toki painonhallinnan perusrunko on aivan oikea. Kasvikset, ateriarytmi, vedenjuonti, terveysliikunta. Mitä perusasioihin tulee, kyse ei todellakaan ole mistään rakettitieteestä.

Mikään dieetti ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten toimia silloin, kun elämä potkii päähän ja tekisi mieli hypätä parvekkeelta. Silloin ei ole todellakaan kyse mistään pikku "mieliteoista" tai "napostelusta", saati "pieleen menneestä ateriarytmistä" tai "aamiaisen tärkeydestä". Kaikki hienoja elementtejä sinänsä, mutta hyvin kaukana elämän syvimmistä kipupisteistä. Syöppö syö, silloin kun alkoholisti juo tai vaimonhakkaaja lyö. Syömistä (samoin kuin juomista, ja varmaankin myös lyömistä) seuraa puolestaan morkkis. Ei enää ikinä. Kunnes tulee seuraava vastoinkäyminen.

Yksikään ravitsemusterapeutti, ryhmänohjaaja tai personal trainer ei voi päästä sisälleni ja kertoa, millainen todella olen. Miksi siis näihin auktoriteetteihin tulisi sokeasti luottaa? Vain minä voin tietää, mikä minulle on parasta - kehoni sen kyllä kertoo, kunhan vain osaan sitä kuunnella. Tässä lieneekin elämänmittainen läksy luettavaksi, sillä jokainen elämäntaparemontti ja laihdutuskuuri ovat heikentäneet kykyäni kuunnella kehoni viestejä. Nyt jos koskaan on syytä antaa niille viimeinen sana.

Tässä blogissa tutkin, voiko normaalipainoinen ihminen karistaa orastavan vyötärörenkaansa ja hioa kehostaan säkenöivän timantin kehonsa viestejä kuunnellen, ilman kalorien laskemista tai muuta kontrollointia. Raportoin joko tuloksista tai niiden puutteesta. Kaikki on mahdollista, kun on omasta kehosta kysymys.