Päivän Erikoinen.

Ensin ne olivat pelkkiä kasvissyöjiä. Sitten niille syntyi alakategorioita: pelkkiä rehuja (vegaani), pelkkiä kotimaisia rehuja (fennovegaani), rehuja & maitotuotteita (laktovegetaristi), rehuja & maitoa & munia (lakto-ovo-vegetaristi, rehuja & kalaa (pescojotainvegetaristi), rehuja & kalaa & kanaa & roskaruokaa & irtokarkkeja & seurasta riippuen mitä hyvänsä, kunhan saa huomiota (wannabevegetaristi).

Sitten tulivat raakaruokailijat, jotka eivät kuumenna mitään syömäänsä yli 47 asteeseen. Raakaravinnon vanavedessä tulivat naistenlehtien lemmikit, super foodit, jotka ovat pieniin pusseihin pakattuja kuivattuja roskia aivan älyttömällä kilohinnalla. Jokainen itseään kunnioittava toimittaja toki muistaa aina mainostaa, että myös suomalainen mustikka on super foodia, mutta koska sitä saisi ilmaiseksi metsästä, se ei tunnu oikealta super foodilta.

Ymmärtäkää oikein, tämä vuodatus on vain katkeran sivustakatsojan kateellista panettelua. Maria Veitola syö raakaravintoa. Moni urheilija syö raakaravintoa. Kaikki Hollywoodissa syövät raakaravintoa. Raakaravinto vapauttaa migreenistä, parantaa syövän ja ennaltaehkäisee vanhenemista. Vegaanius pelastaa planeetan, sekä ehkäisee vyötärölihavuutta. Toisaalta, mikä tahansa ruokavalio, joka ei nojaa Mäkkärin ja videovuokraamon irtokarkkilaarien tarjontaan, ehkäisee lihavuutta ja auttaa jaksamaan paremmin.

Minä yritin vuosi sitten olla vegaani. En tykkää lihasta, kalasta enkä juurikaan edes rahkasta tai jogurteista, normimaidosta nyt puhumattakaan. Sen sijaan tykkään soijajuomista, tofusta ja kaurapohjaisista jogurteista, koska ne maistuvat miedoilta ja pehmeiltä. Tykkään myös pähkinöistä, hedelmistä ja kasviksista, joten päätin kokeilla uutta ruokavaliota.

Ongelmaksi eivät oikeastaan muodostuneet mieliteot tai "retkahtaminen", vaan käytännön elämä. Liha tai juusto eivät erityisemmin houkutelleet, mutta lounasruokailu muodostui todella isoksi haasteeksi. Työpaikan lähellä ei ollut tarjolla soijavaihtoehtoja tarjoavaa lounasruokalaa, ja eväiden tekeminen unohtui kerta toisensa jälkeen. Myös lähikaupassa tuli ongelmia. Kun olisin halunnut maidotonta jogurttia tai helposti matkaan napattavaa jogurttijuomaa, vaihtoehtona oli sokerilla kyllästetty soijajogurttihässäkkä, tai sokeriton lehmänmaitoversio. Valitsin lopulta usein jälkimmäisen. Uskon, että sokeri on kuitenkin haitallisempaa elimistölleni kuin lehmänmaito. Mieluiten olisin kuitenkin valinnut sokerittoman JA maidottoman soijatuotteen. No, kaikkea ei voi saada.

Sittemmin olen siirtynyt takaisin sekaruokailijaksi, ja yritän miettiä enemmän ruokavalioni kokonaisuutta kuin kieltää yksittäisiä ruoka-aineita kokonaan. Toisin sanoen elän leivällä, salaatilla ja karkilla, ja poden jatkuvasti huonoa omaatuntoa ateriavalinnoistani.

Näin kesäaikaan kroppa tuntuu tarvitsevan vähemmän energiaa ja enemmän puhtaita ja tuoreita raaka-aineita. Huomaan taas haalivani ostoskoriin entistä enemmän pähkinöitä ja soijatuotteita. Tivaan kahviloissa, eikö maitokahvia todellakaan voisi saada soijamaitoon, ja aloitan päiväni jogurttimurojen sijaan avocadolla. Välillä mietin, mistä tätä erikoisruokahässäkkää oikein riittää. Eikö voisi vain koettaa syödä ja ennen kaikkea elää normaalisti?

Väitän, että pohjimmiltamme me wannabevegetaristit olemme paitsi poikkeuksellisen nirsoja, myös helvetin huomiohakuisia. Olemme kuin pikkulapset: emme tykkää siitä tai tästä, kaikki maistuu mielestämme oudolta, ja muiden häpeäksi tökimme ruokia pitkin lautasta. Lisäksi nautimme siitä ohjelmanumerosta, joka omasta syömisestämme aina syntyy: anteeksi, eihän tässä ole mitään, mitä MINÄ en voi syödä? MINÄ syön vain kuumentamattomia kasviksia maidottoman itsekeskeisyyden kera. Ja yksi vihreä tee, kiitos! Älä anna veden kiehua liikaa! Onhan tää hylaa? Ja luomua? Ja soijaa? Mut ei selleriä, mä en tykkää siitä!

Äiti.

Joitakin asioita on vaikea muistaa. Olin kerran poliisilaitoksella tunnistettavana uutta passia varten, ja minulta kysyttiin mm. isäni osoitetta ja syntymäpäivää, ensimmäisen osoitteeni postinumeroa ja muita vanhoja asioita. Pyörittelin häpeissäni päätäni, kunnes ystävällinen poliisi valaisi, että ei hätää, miehet muistavat yleensä juuri ja juuri oman syntymäpäivänsä, harvoin läheistensä merkkipäiviä.

Sitten taas on niitä päiviä, jotka haluaisit unohtaa, mutta ne eivät lähde mielestä kulumallakaan.

Esimerkiksi äitini kuolinpäivä. 4.7. 2000.

Hassua. En muista syntyneeni, joten miksi muistan piinallisen hyvin, kun äiti kuoli?

En ole elämässäni tavannut sellaista kusipäätä, jonka laittaisin pelkästä inhosta käymään läpi sitä nimenomaista päivää. Usko pois, en toivoisi sitä kenellekään, edes pahimmalle vihamiehelleni, kenellekään eksistäni, edellisistä pomoista, metelöivistä naapureista, edes niistä paskiaisista, jotka murtautuivat kellarikomerooni.

On aamu, puhelin soi, isä vastaa. Arvaan heti. Sellaiset puhelut eivät kestä pitkään, ne alkavat hiljaisuudella ja päättyvät kahteen sanaan: "Kiitoksia ilmoituksesta".

Sitten on hetken ajan ihan rauhallista. Koska vahinko on jo tapahtunut, ei ole enää kiire minnekään. Isän askeleet ovat rauhalliset, hän kävelee ovelleni ja avaa sen metelöimättä. Ensin tulee katse, joka kertoo kaiken. Sitten tulee sanoja.

"...tapahtui aivan rauhallisesti..."
"...ei joutunut kärsimään..."
"...oli koko ajan vahvassa lääkityksessä..."
"...nyt äidillä on hyvä olla..."

Minä makaan, hievahtamatta, yritän toivoa kaiken olevan unta. Ja silti minun ei tarvitse edes nipistää itseäni ymmärtääkseni olevani hereillä. Sanojen jälkeen tulee tyhjyys, ammottava tyhjyys, joka nielee kokonaisena syvyyksiinsä. Jokainen sana on isku palleaan. Ei, vähintään joka toinen on puukonisku rintaan. Ilma ei kulje, ajatus ei kulje, tässä se on, elämä loppuu nyt.

Isä on hetken läsnä, ja menee sitten pois. Ulkona sirkuttaa jokin kesäinen laulusieppo. Tajuan koko 16-vuotiaan elämänkokemuksellani olevani nyt omillani. Nyt pitää vaan pärjätä ja koettaa kestää. Jos elämä siihen asti olikin ollut helppoa ja huoletonta, se kaikki loppuu siihen paikkaan. Nyt pelataan aikuisten säännöillä, nyt pitää niellä itkut ja joko opetella lyömään takaisin tai jäädä tuleen makaamaan.

Kaikki tämä kesti ehkä puoli tuntia. Sen jälkeen ei ole tarkkoja muistikuvia. Hautajaiset taisivat olla parin viikon päästä, helteisenä ja aurinkoisena heinäkuun päivänä. Paikalla oli vain pappi ja perhe. Me surimme, hikoilimme ja koetimme jättää viimeisiä terehdyksiä. Papin lohdutukseksi tarjoamat sanat ja ikkunasta siivilöityvä auringonsäde tuntuivat käsittämättömältä vittuilulta. Mitä väliä on sillä, että aurinko paistaa, kun maailmassa KUOLEE ihmisiä? Kuolee, eikä ikinä palaa. Ikinä. Taivasten valtakunta, please!

Ja silti juuri sillä hetkellä haluan uskoa. Jälleennäkemisen toivossa yritän selata perheraamattuamme, Pharmaca Fennicaa, ja etsiä sopivat aineet jälleennäkemisen jouduttamiseen. Vasta myöhemmin elämässä olen ymmärtänyt, että suomi24:n keskustelupalstalta saa paremmat vinkit lopulliseen hoitoon.

Kotona syötiin mansikkakakkua, mutta kukaan ei jaksanut keittää kahvia. Isä pakkasi veljelleni osan kakusta mukaan, etten olisi syönyt sitä kokonaan.

Sinä kesänä katsoin telkkarista Dallasin uusintoja, Sinkkuelämää ja syöpäohjelmia. Näin unia äidistä, joka ei ollutkaan kuollut, vaan tuli vastaan milloin missäkin iloisena ja elinvoimaisena. Ne unet olivat ehkä pahinta. Ne tulivat omasta päästäni, enkä saanut niitä loppumaan. Sukulaiset väittivät, että aika parantaisi, mutta nykyisellä elämänkokemuksellani tiedän, että halpa punaviini on nopeampi ja tehokkaampi lääke. Tilanne helpottui lopulta, kun näin unta, jossa puoliksi maatunut äitini ruumis jahtasi minua veitsi kädessä ympäri lapsuudenkotiani.

Nyt siitä kaikesta on kulunut kymmenen pitkää vuotta. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi, opiskellut, tehnyt töitä, rakastunut ja eronnut. Kasvanut aikuiseksi.
Nuoresta ja viattomasta tytöstä on tullut vähemmän nuori ja vähemmän viaton.
Jotkin asiat maailmassa eivät kuitenkaan muutu.

Vaikka siitä päivästä olisi sata vuotta, sisimmässäni muistan yhä, miten ennen sitä päivää äidin nauru pulppusi, ja miltä äidin iho tuoksui. Vaikka äiti oli niin kauhean sairas, hän oli vielä kuolinvuoteellaankin hyvä tyyppi.

Ehkä on osittain myös tuon kyseisen päivän syytä, että auringonsäteet ja kauniit sanat tuntuvat edelleen aavistuksen vittuilulta. Edelleenkään en ole selvittänyt, mitä järkeä on maailmassa, jossa ihmiset Kuolevat juuri, kun olet alkanut todella viihtyä heidän seurassaan.

Pahan päivän varalle

Luin jokin aikaa sitten aivan mahtavan naisille suunnatun sijoitusoppaan "Mitä jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) tulee tietää sijoittamisesta". Teos avaa sijoittamisen perustermejä sekä markkinoiden mekanismeja, ja sellaisenaan on loistavaa luettavaa kenelle tahansa sukupuolesta ja siviilisäädystä riippumatta.
Kirjan kirjoittajien pointti on kuitenkin se, että erityisesti lisääntymisikäisten naisten tulisi kiinnittää huomiota taloudellisiin seikkoihin sen sijaan, että jättävät perheen talousasiat miestensä harteille. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että lisääntymisen kustannukset usein kasaantuvat naisten kannettaviksi esim. äitiyslomien ja muiden perhevapaiden vuoksi puhumattakaan siitä, että miehet hankkivat useissa perheissä kaiken rahanarvoisen krääsän autoista asuntoon, kun taas naisen palkalla ostetaan vaippoja ja paskapaperia.

Itselleni äitiyslomat ja muut perhejutut ovat vain kaukaisia kangastuksia, ja tänä sunnuntaina en voinut olla miettimättä sitä tosiasiaa, että ne saattavat myös sellaisiksi jäädä. On täysin mahdollista, etten koskaan pariudu saati lisäänny, ja aloin miettiä, miten tämä seikka vaikuttaa talouteeni pitkällä tähtäyksellä.

Tututhan tämän tietävätkin, mutta muille tiedoksi: olen totaalisen persaukinen opiskelija, joka paiskii kolmenkympin kynnykselläkin siivottoman huonolla palkalla kaiken maailman hanttihommia. Töitä on tehtävä jatkuvasti, koska palkka on niin huono, ja jatkuva työnteko ei ole puolestaan edistänyt opiskelua. Töitä on myös tehtävä silloin, kun kaverit pyytävät mukaan kivalle matkalle, tai kun potentiaalinen poikaystävä (no, siitä on toki jo aikaa) ehdottaa kynttiläillallista.
Pääsääntö on, että kalenterin on pullisteltava keikkoja sekä arkisin että viikonloppuisin, aamusta iltaan. Muutoin olen nesteessä.

Niin, työstä on tullut elämäntapa, joka syrjäyttää tieltään kaiken muun. Ja kun tekee vielä vähän enemmän töitä kuin välttämättä pitäisi, saa ostaa itselleen jotain kivaa. Sen voimalla mennään. Päivästä toiseen.

Tänään sitten juolahti mieleen, että ehkä sinkkutaloudessakin on asioita, joita pitäisi ottaa huomioon samaan tapaan kuin kotiäititalouksissa. Sinkkuna tulee helposti elettyä aika huolettomasti, kädestä suuhun -meiningillä, huolehtimatta huomisesta. Jotkin elämän realiteetit silti koskevat myös meitä.

1. Asunto. Aionko elää loppuelämäni koirankopissa? Kiva kolmio maksaa naapurikaupungissakin helposti 300 000, kahdestaan sellaisesta lainasta saattaisi vielä elinaikanaan selvitä, mutta entä yksinään? Missä sinkku asuu, paitsi kadulla?

2. Auto. Liittyy edelliseen. Keskustassa ei pakollinen, mutta entä jos haluan joskus asua isommassa asunnossa kantakaupungin ulkopuolella? Entä jos otan joskus koiran? Tai haluan Ikeaan? Mökille? Faijan luokse käymään? Citymarkettiin?

3. Vanheneminen. Lapsettomalla ei ole perseenpyyhkijöitä omasta takaa. Palveluista on oltava valmis maksamaan, erityisesti 2050 -luvulla, kun kaikki julkiset palvelut on todennäköisesti lakanneet toimimaan.

4. Lapsi. Jos Pyhä Henki sattuisi tekemään tepposet, voisi olla vaikea kieltäytyä kunniasta. Mutta millä persaukinen nainen yksinään elättäisi jälkikasvuaan? Jollain leipäjonon ja pyllyn myymisen yhdistelmällä?

5. Eläminen. Helvetin kallista, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Elämäntapana punainen tupan ja perunamaa tulisi sinkkuilua edukkaammaksi, mutta minkäs teet? Meikit, ketjut ja vyöt ovat vain niin kivoja, ripsistä, kynsistä ja kuntosalijäsenyydestä nyt puhumattakaan.

Hetkinen.

Onko persaukisuuteni lopulta vain seuraus sinkkuudesta? Tekeekö elämäntapani minusta paitsi emotionaalisesti, myös taloudellisesti köyhemmän? Mihin vanhanpiian pennoset oikein uppoavat?

En joudu syynäämään kuittejani kovin tarkkaan, kun jo paljastuu, kuinka kallista sinkkuilu lopulta on. Baareissa tulee käytyä liian usein, aina siellä tulee juotua enemmän kuin piti, ja aina sinne on myös pakko saada "jotain uutta" vanhan nahan peitoksi. Vaatteiden, laukkujen ja kenkien alle on saatava juuri oikea feikkirusketus, joka parhaimmillaan päättyisi geelikynsiin ja keinoripsiin (vasta harkinnassa, mutta olishan ne aivan IHANAT!) Täydellinen hiusväri tulee hyvältä kampaajalta, ei kotiväripurkeista. Sanomattakin on selvää, että omat osakkeet ponkaisisivat nousuun oikein tähdätyn rasvaimun ja silikonien asentamisen jälkeen.
Niiden jälkeen riittäisi markkinoilla vipinää. Varsinkin, jos pääsisi joskus lomalle jonnekin muuallekin kuin Kontulaan.

Onko tämä kaikki vaiva todella palkinnon arvoista? Ja ketä varten koko sirkus on olemassa? Mitä oman navan ympärillä pyörimisestä jää käteen?

Nopea laskutoimitus osoittaa, että vaikken ikinä "sijoittaisi" ulkonäkööni kauneusleikkauksen kaltaisella kertaostolla, niin keskinkertaisenkin party facen ylläpitäminen nipistää taloudestani satasia kuussa. Ja ne ovat juuri niitä satasia, joilla voisi maksaa isompaa kämppää tai laittaa sivuun eläkepäivien hoitokuluja varten.

Mutta kumpi on lopulta tärkeämpää? Elää rumana ja eristäytyneenä yksin kauniissa kämpässä eläkepäiviä odotellen, vai elää kauniina ja sosiaalisesti aktiivisena rumassa kämpässä huolehtimatta huomisesta?

Ja kuka on sanonut, ettei ulkonäkö olisi sijoitus?

Rakkauden hedelmät

Kaksosystävän synttärien kunniaksi piti polkaista eilen radalle.

Kuten edellisestä tekstistä käy ilmi, hiljaista on pidellyt, joten luonnollisesti odotukset olivat korkealla. Oletin alkukesän sateiden kypsyttäneen baarit täyteen toiminnantäyteisiä kesämiehiä, ja minun osani olisi vain erotella jyvät akanoista.

Todellisuus vei tarua 6-0.

Olen ennenkin havainnut, että baariin ei kannata mennä tekemään muuta kuin juomaan. Baareissa on yksinkertaisesti liian pimeää ja liian kova meteli, jotta siellä voisi oikeasti tehdä ihmisistä luotettavia päätelmiä.

No, pari kertaa on toki käynyt tuuri, mutta ne kerrat mahtuvat selvitystyöni virhemarginaaliin.

Todelliset sammaloituneen sinkkutytön apajat ovat arkisia jalankulkuliikenteen solmukohtia. Jos laadulla ei ole väliä, juna-, bussi- ja lentoasemat, taksitolpat, julkiset liikennevälineet ja muut vastaavat toimivat aina. Väsyneeltä puistokemistiltä tai pirtsakalta narkkarilta irtoaa varmasti. Rimaa kylliksi laskemalla saa aina.

Viikonloppuaan viettävän baariretkeilijän keitaita ovat puolestaan snagarit, mäkkärit ja muut vastaavat. Niissäkään ei välttämättä törmää unelmiensa prinsessoja etsiviin personal trainereihin (kyllä, jos Vickan löysi sellaisen, niin miksen minäkin), mutta sitäkin varmemmin kroonistuneesta halipulasta kärsiviin varattuihin miehiin. Sinkut joutuvat todennäköisemmin vielä huolehtimaan linjoistaan (hey, see me not care), kun taas varatut voivat aina avata housunnappinsa ja tilata toisenkin nakkikukkaron. Ruokaseurakseen he mieluusti valikoivat jonkun hiukan yksinäiseltä ja yksinkertaiselta vaikuttavan Fat Girlin, jonka kanssa voi jutella arkisista asioista rasvan valuessa suupielistä rinnuksille. Mikäli moraali ja periaatteet antavat periksi, matkaa on helppo jatkaa saman taksin kautta seuraavaan aamuun ja uusiin pettymyksiin. Toisaalta: kuka oikeasti haluaisi herätä havaitakseen yöpöydällään lompakosta kortsujen seasta lentäneet vieraiden lasten valokuvat?

Baarireissuilta harvoin jää mitään kovin varteenotettavaa käteen, joten kannattaa olla kaukaa viisas ja jättää sammakot keskenään kutemaan. Seuraavana päivänä arvostaa hyviä yöunia enemmän kuin huonoksi osoittautunutta hoitoa. Viimeiselle jaolle eivät hehkeimmät tapaukset kuitenkaan jää, ja ne loput panisivat vaikka puhelinpylväitä. Ja niin huonossa jamassa kukaan ei halua olla, eihän? EIHÄN?

Seittejä & Sammaleita

Muistatko, milloin oli edellinen kerta?

Minä en muista.

Eihän se välttämättä ole huono asia. On vain ollut tärkeämpääkin tekemistä. Töissä kiirettä, ja oli se noroviruskin silloin, ja sitä ennen oli ne ristiäiset. Missä välissä olisi muka pitänyt ehtiä?

Nykyään saatan jopa unohtaa koko asian olemassaolon. Paitsi lääkärissä, jossa kysytään aina kuin rutiinikysymyksenä mihin tahansa vaivaan "Oletko raskaana" (en, vaikka hetkittäin näytäkin siltä). Itse asiassa olisi kohteliaisuus, jos joku luulisi minun oikeasti olevan raskaana. Sehän tarkoittaisi, että olisin saanut sen sijaan, että olen vain syönyt.

Jossain vaiheessa sitä alkaa kuitenkin epäillä tilanteensa terveydellisiä vaikutuksia. Käännyin tutun sairaanhoitajan puoleen, joka ystävällisesti vakuutti, ettei kukaan voi kasvaa umpeen. Hänen mukaansa kyseessä on korkeintaan jokin tilapäinen sammaloituminen, johon apu löytyisi lähimmästä puutarhamyymälästä.

No, sitten tulivat nämä prinsessahäät. Kun se Victoria ja Daniel ja niin edelleen. Aloin pohtia elämän mielekkyyttä ylipäätään. Miksen minä voi olla prinsessa, joka nai personal trainerinsa? Tai edes prinsessa, joka nai personal traineriansa?

Kesällä on taas odotettavissa parit sukujuhlat. Totuttuun tapaan kutsut tulevat ilman avecia, ja allekirjoittanut plaseerataan yksinään lasten pöytään istumaan. Viimeistään parin viinilasin jälkeen alkaa päivittely:

"Onpa outoa, että sä olet vielä sinkku! Mites sä et ole vielä löytänyt miestä?"

Kaikille asiaa pohtiville haluaisin todeta, että olkaa huoleti, tunne on molemminpuolinen. Omasta näkökulmastani katsottuna on aivan yhtä outoa, että kysyjien kaltaiset ihmiset ovat parisuhteessa. Harvemmin siihenkään on mitään kovin näkyvää selitystä.