Äiti.

Joitakin asioita on vaikea muistaa. Olin kerran poliisilaitoksella tunnistettavana uutta passia varten, ja minulta kysyttiin mm. isäni osoitetta ja syntymäpäivää, ensimmäisen osoitteeni postinumeroa ja muita vanhoja asioita. Pyörittelin häpeissäni päätäni, kunnes ystävällinen poliisi valaisi, että ei hätää, miehet muistavat yleensä juuri ja juuri oman syntymäpäivänsä, harvoin läheistensä merkkipäiviä.

Sitten taas on niitä päiviä, jotka haluaisit unohtaa, mutta ne eivät lähde mielestä kulumallakaan.

Esimerkiksi äitini kuolinpäivä. 4.7. 2000.

Hassua. En muista syntyneeni, joten miksi muistan piinallisen hyvin, kun äiti kuoli?

En ole elämässäni tavannut sellaista kusipäätä, jonka laittaisin pelkästä inhosta käymään läpi sitä nimenomaista päivää. Usko pois, en toivoisi sitä kenellekään, edes pahimmalle vihamiehelleni, kenellekään eksistäni, edellisistä pomoista, metelöivistä naapureista, edes niistä paskiaisista, jotka murtautuivat kellarikomerooni.

On aamu, puhelin soi, isä vastaa. Arvaan heti. Sellaiset puhelut eivät kestä pitkään, ne alkavat hiljaisuudella ja päättyvät kahteen sanaan: "Kiitoksia ilmoituksesta".

Sitten on hetken ajan ihan rauhallista. Koska vahinko on jo tapahtunut, ei ole enää kiire minnekään. Isän askeleet ovat rauhalliset, hän kävelee ovelleni ja avaa sen metelöimättä. Ensin tulee katse, joka kertoo kaiken. Sitten tulee sanoja.

"...tapahtui aivan rauhallisesti..."
"...ei joutunut kärsimään..."
"...oli koko ajan vahvassa lääkityksessä..."
"...nyt äidillä on hyvä olla..."

Minä makaan, hievahtamatta, yritän toivoa kaiken olevan unta. Ja silti minun ei tarvitse edes nipistää itseäni ymmärtääkseni olevani hereillä. Sanojen jälkeen tulee tyhjyys, ammottava tyhjyys, joka nielee kokonaisena syvyyksiinsä. Jokainen sana on isku palleaan. Ei, vähintään joka toinen on puukonisku rintaan. Ilma ei kulje, ajatus ei kulje, tässä se on, elämä loppuu nyt.

Isä on hetken läsnä, ja menee sitten pois. Ulkona sirkuttaa jokin kesäinen laulusieppo. Tajuan koko 16-vuotiaan elämänkokemuksellani olevani nyt omillani. Nyt pitää vaan pärjätä ja koettaa kestää. Jos elämä siihen asti olikin ollut helppoa ja huoletonta, se kaikki loppuu siihen paikkaan. Nyt pelataan aikuisten säännöillä, nyt pitää niellä itkut ja joko opetella lyömään takaisin tai jäädä tuleen makaamaan.

Kaikki tämä kesti ehkä puoli tuntia. Sen jälkeen ei ole tarkkoja muistikuvia. Hautajaiset taisivat olla parin viikon päästä, helteisenä ja aurinkoisena heinäkuun päivänä. Paikalla oli vain pappi ja perhe. Me surimme, hikoilimme ja koetimme jättää viimeisiä terehdyksiä. Papin lohdutukseksi tarjoamat sanat ja ikkunasta siivilöityvä auringonsäde tuntuivat käsittämättömältä vittuilulta. Mitä väliä on sillä, että aurinko paistaa, kun maailmassa KUOLEE ihmisiä? Kuolee, eikä ikinä palaa. Ikinä. Taivasten valtakunta, please!

Ja silti juuri sillä hetkellä haluan uskoa. Jälleennäkemisen toivossa yritän selata perheraamattuamme, Pharmaca Fennicaa, ja etsiä sopivat aineet jälleennäkemisen jouduttamiseen. Vasta myöhemmin elämässä olen ymmärtänyt, että suomi24:n keskustelupalstalta saa paremmat vinkit lopulliseen hoitoon.

Kotona syötiin mansikkakakkua, mutta kukaan ei jaksanut keittää kahvia. Isä pakkasi veljelleni osan kakusta mukaan, etten olisi syönyt sitä kokonaan.

Sinä kesänä katsoin telkkarista Dallasin uusintoja, Sinkkuelämää ja syöpäohjelmia. Näin unia äidistä, joka ei ollutkaan kuollut, vaan tuli vastaan milloin missäkin iloisena ja elinvoimaisena. Ne unet olivat ehkä pahinta. Ne tulivat omasta päästäni, enkä saanut niitä loppumaan. Sukulaiset väittivät, että aika parantaisi, mutta nykyisellä elämänkokemuksellani tiedän, että halpa punaviini on nopeampi ja tehokkaampi lääke. Tilanne helpottui lopulta, kun näin unta, jossa puoliksi maatunut äitini ruumis jahtasi minua veitsi kädessä ympäri lapsuudenkotiani.

Nyt siitä kaikesta on kulunut kymmenen pitkää vuotta. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi, opiskellut, tehnyt töitä, rakastunut ja eronnut. Kasvanut aikuiseksi.
Nuoresta ja viattomasta tytöstä on tullut vähemmän nuori ja vähemmän viaton.
Jotkin asiat maailmassa eivät kuitenkaan muutu.

Vaikka siitä päivästä olisi sata vuotta, sisimmässäni muistan yhä, miten ennen sitä päivää äidin nauru pulppusi, ja miltä äidin iho tuoksui. Vaikka äiti oli niin kauhean sairas, hän oli vielä kuolinvuoteellaankin hyvä tyyppi.

Ehkä on osittain myös tuon kyseisen päivän syytä, että auringonsäteet ja kauniit sanat tuntuvat edelleen aavistuksen vittuilulta. Edelleenkään en ole selvittänyt, mitä järkeä on maailmassa, jossa ihmiset Kuolevat juuri, kun olet alkanut todella viihtyä heidän seurassaan.