Ensin ne olivat pelkkiä kasvissyöjiä. Sitten niille syntyi alakategorioita: pelkkiä rehuja (vegaani), pelkkiä kotimaisia rehuja (fennovegaani), rehuja & maitotuotteita (laktovegetaristi), rehuja & maitoa & munia (lakto-ovo-vegetaristi, rehuja & kalaa (pescojotainvegetaristi), rehuja & kalaa & kanaa & roskaruokaa & irtokarkkeja & seurasta riippuen mitä hyvänsä, kunhan saa huomiota (wannabevegetaristi).
Sitten tulivat raakaruokailijat, jotka eivät kuumenna mitään syömäänsä yli 47 asteeseen. Raakaravinnon vanavedessä tulivat naistenlehtien lemmikit, super foodit, jotka ovat pieniin pusseihin pakattuja kuivattuja roskia aivan älyttömällä kilohinnalla. Jokainen itseään kunnioittava toimittaja toki muistaa aina mainostaa, että myös suomalainen mustikka on super foodia, mutta koska sitä saisi ilmaiseksi metsästä, se ei tunnu oikealta super foodilta.
Ymmärtäkää oikein, tämä vuodatus on vain katkeran sivustakatsojan kateellista panettelua. Maria Veitola syö raakaravintoa. Moni urheilija syö raakaravintoa. Kaikki Hollywoodissa syövät raakaravintoa. Raakaravinto vapauttaa migreenistä, parantaa syövän ja ennaltaehkäisee vanhenemista. Vegaanius pelastaa planeetan, sekä ehkäisee vyötärölihavuutta. Toisaalta, mikä tahansa ruokavalio, joka ei nojaa Mäkkärin ja videovuokraamon irtokarkkilaarien tarjontaan, ehkäisee lihavuutta ja auttaa jaksamaan paremmin.
Minä yritin vuosi sitten olla vegaani. En tykkää lihasta, kalasta enkä juurikaan edes rahkasta tai jogurteista, normimaidosta nyt puhumattakaan. Sen sijaan tykkään soijajuomista, tofusta ja kaurapohjaisista jogurteista, koska ne maistuvat miedoilta ja pehmeiltä. Tykkään myös pähkinöistä, hedelmistä ja kasviksista, joten päätin kokeilla uutta ruokavaliota.
Ongelmaksi eivät oikeastaan muodostuneet mieliteot tai "retkahtaminen", vaan käytännön elämä. Liha tai juusto eivät erityisemmin houkutelleet, mutta lounasruokailu muodostui todella isoksi haasteeksi. Työpaikan lähellä ei ollut tarjolla soijavaihtoehtoja tarjoavaa lounasruokalaa, ja eväiden tekeminen unohtui kerta toisensa jälkeen. Myös lähikaupassa tuli ongelmia. Kun olisin halunnut maidotonta jogurttia tai helposti matkaan napattavaa jogurttijuomaa, vaihtoehtona oli sokerilla kyllästetty soijajogurttihässäkkä, tai sokeriton lehmänmaitoversio. Valitsin lopulta usein jälkimmäisen. Uskon, että sokeri on kuitenkin haitallisempaa elimistölleni kuin lehmänmaito. Mieluiten olisin kuitenkin valinnut sokerittoman JA maidottoman soijatuotteen. No, kaikkea ei voi saada.
Sittemmin olen siirtynyt takaisin sekaruokailijaksi, ja yritän miettiä enemmän ruokavalioni kokonaisuutta kuin kieltää yksittäisiä ruoka-aineita kokonaan. Toisin sanoen elän leivällä, salaatilla ja karkilla, ja poden jatkuvasti huonoa omaatuntoa ateriavalinnoistani.
Näin kesäaikaan kroppa tuntuu tarvitsevan vähemmän energiaa ja enemmän puhtaita ja tuoreita raaka-aineita. Huomaan taas haalivani ostoskoriin entistä enemmän pähkinöitä ja soijatuotteita. Tivaan kahviloissa, eikö maitokahvia todellakaan voisi saada soijamaitoon, ja aloitan päiväni jogurttimurojen sijaan avocadolla. Välillä mietin, mistä tätä erikoisruokahässäkkää oikein riittää. Eikö voisi vain koettaa syödä ja ennen kaikkea elää normaalisti?
Väitän, että pohjimmiltamme me wannabevegetaristit olemme paitsi poikkeuksellisen nirsoja, myös helvetin huomiohakuisia. Olemme kuin pikkulapset: emme tykkää siitä tai tästä, kaikki maistuu mielestämme oudolta, ja muiden häpeäksi tökimme ruokia pitkin lautasta. Lisäksi nautimme siitä ohjelmanumerosta, joka omasta syömisestämme aina syntyy: anteeksi, eihän tässä ole mitään, mitä MINÄ en voi syödä? MINÄ syön vain kuumentamattomia kasviksia maidottoman itsekeskeisyyden kera. Ja yksi vihreä tee, kiitos! Älä anna veden kiehua liikaa! Onhan tää hylaa? Ja luomua? Ja soijaa? Mut ei selleriä, mä en tykkää siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti