Luin jokin aikaa sitten aivan mahtavan naisille suunnatun sijoitusoppaan "Mitä jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) tulee tietää sijoittamisesta". Teos avaa sijoittamisen perustermejä sekä markkinoiden mekanismeja, ja sellaisenaan on loistavaa luettavaa kenelle tahansa sukupuolesta ja siviilisäädystä riippumatta.
Kirjan kirjoittajien pointti on kuitenkin se, että erityisesti lisääntymisikäisten naisten tulisi kiinnittää huomiota taloudellisiin seikkoihin sen sijaan, että jättävät perheen talousasiat miestensä harteille. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että lisääntymisen kustannukset usein kasaantuvat naisten kannettaviksi esim. äitiyslomien ja muiden perhevapaiden vuoksi puhumattakaan siitä, että miehet hankkivat useissa perheissä kaiken rahanarvoisen krääsän autoista asuntoon, kun taas naisen palkalla ostetaan vaippoja ja paskapaperia.
Itselleni äitiyslomat ja muut perhejutut ovat vain kaukaisia kangastuksia, ja tänä sunnuntaina en voinut olla miettimättä sitä tosiasiaa, että ne saattavat myös sellaisiksi jäädä. On täysin mahdollista, etten koskaan pariudu saati lisäänny, ja aloin miettiä, miten tämä seikka vaikuttaa talouteeni pitkällä tähtäyksellä.
Tututhan tämän tietävätkin, mutta muille tiedoksi: olen totaalisen persaukinen opiskelija, joka paiskii kolmenkympin kynnykselläkin siivottoman huonolla palkalla kaiken maailman hanttihommia. Töitä on tehtävä jatkuvasti, koska palkka on niin huono, ja jatkuva työnteko ei ole puolestaan edistänyt opiskelua. Töitä on myös tehtävä silloin, kun kaverit pyytävät mukaan kivalle matkalle, tai kun potentiaalinen poikaystävä (no, siitä on toki jo aikaa) ehdottaa kynttiläillallista.
Pääsääntö on, että kalenterin on pullisteltava keikkoja sekä arkisin että viikonloppuisin, aamusta iltaan. Muutoin olen nesteessä.
Niin, työstä on tullut elämäntapa, joka syrjäyttää tieltään kaiken muun. Ja kun tekee vielä vähän enemmän töitä kuin välttämättä pitäisi, saa ostaa itselleen jotain kivaa. Sen voimalla mennään. Päivästä toiseen.
Tänään sitten juolahti mieleen, että ehkä sinkkutaloudessakin on asioita, joita pitäisi ottaa huomioon samaan tapaan kuin kotiäititalouksissa. Sinkkuna tulee helposti elettyä aika huolettomasti, kädestä suuhun -meiningillä, huolehtimatta huomisesta. Jotkin elämän realiteetit silti koskevat myös meitä.
1. Asunto. Aionko elää loppuelämäni koirankopissa? Kiva kolmio maksaa naapurikaupungissakin helposti 300 000, kahdestaan sellaisesta lainasta saattaisi vielä elinaikanaan selvitä, mutta entä yksinään? Missä sinkku asuu, paitsi kadulla?
2. Auto. Liittyy edelliseen. Keskustassa ei pakollinen, mutta entä jos haluan joskus asua isommassa asunnossa kantakaupungin ulkopuolella? Entä jos otan joskus koiran? Tai haluan Ikeaan? Mökille? Faijan luokse käymään? Citymarkettiin?
3. Vanheneminen. Lapsettomalla ei ole perseenpyyhkijöitä omasta takaa. Palveluista on oltava valmis maksamaan, erityisesti 2050 -luvulla, kun kaikki julkiset palvelut on todennäköisesti lakanneet toimimaan.
4. Lapsi. Jos Pyhä Henki sattuisi tekemään tepposet, voisi olla vaikea kieltäytyä kunniasta. Mutta millä persaukinen nainen yksinään elättäisi jälkikasvuaan? Jollain leipäjonon ja pyllyn myymisen yhdistelmällä?
5. Eläminen. Helvetin kallista, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Elämäntapana punainen tupan ja perunamaa tulisi sinkkuilua edukkaammaksi, mutta minkäs teet? Meikit, ketjut ja vyöt ovat vain niin kivoja, ripsistä, kynsistä ja kuntosalijäsenyydestä nyt puhumattakaan.
Hetkinen.
Onko persaukisuuteni lopulta vain seuraus sinkkuudesta? Tekeekö elämäntapani minusta paitsi emotionaalisesti, myös taloudellisesti köyhemmän? Mihin vanhanpiian pennoset oikein uppoavat?
En joudu syynäämään kuittejani kovin tarkkaan, kun jo paljastuu, kuinka kallista sinkkuilu lopulta on. Baareissa tulee käytyä liian usein, aina siellä tulee juotua enemmän kuin piti, ja aina sinne on myös pakko saada "jotain uutta" vanhan nahan peitoksi. Vaatteiden, laukkujen ja kenkien alle on saatava juuri oikea feikkirusketus, joka parhaimmillaan päättyisi geelikynsiin ja keinoripsiin (vasta harkinnassa, mutta olishan ne aivan IHANAT!) Täydellinen hiusväri tulee hyvältä kampaajalta, ei kotiväripurkeista. Sanomattakin on selvää, että omat osakkeet ponkaisisivat nousuun oikein tähdätyn rasvaimun ja silikonien asentamisen jälkeen.
Niiden jälkeen riittäisi markkinoilla vipinää. Varsinkin, jos pääsisi joskus lomalle jonnekin muuallekin kuin Kontulaan.
Onko tämä kaikki vaiva todella palkinnon arvoista? Ja ketä varten koko sirkus on olemassa? Mitä oman navan ympärillä pyörimisestä jää käteen?
Nopea laskutoimitus osoittaa, että vaikken ikinä "sijoittaisi" ulkonäkööni kauneusleikkauksen kaltaisella kertaostolla, niin keskinkertaisenkin party facen ylläpitäminen nipistää taloudestani satasia kuussa. Ja ne ovat juuri niitä satasia, joilla voisi maksaa isompaa kämppää tai laittaa sivuun eläkepäivien hoitokuluja varten.
Mutta kumpi on lopulta tärkeämpää? Elää rumana ja eristäytyneenä yksin kauniissa kämpässä eläkepäiviä odotellen, vai elää kauniina ja sosiaalisesti aktiivisena rumassa kämpässä huolehtimatta huomisesta?
Ja kuka on sanonut, ettei ulkonäkö olisi sijoitus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti