Pari Suhdetta.

Haluatko kuulua joukkoon? Haluatko arvostusta elämääsi? Oletko nainen? Etsi joku mies jostain (kuka tahansa) ja ala seurustella! Olet taas yhteisösi arvovaltainen jäsen!

Suurimman osan elämästäni olen viettänyt sinkkuna, ja arvottamatta noita jaksoja sen kummemmin olen elänyt silloin elämäni parasta aikaa. Tilapäiset notkahdukset ovat tapahtuneet lähinnä laadultaan vaihtelevien parisuhdekudelmien aikana.

Yhteisö on kuitenkin ottanut minut vakavimmin juuri silloin, kun olen seurustellut. Silloin olen kuulunut joukkoon, minut on voitu määritellä ja laittaa johonkin lokeroon.

"Se on se, joka seurustelee sen tumman pitkän miehen kanssa"
"Sen mies on autonasentaja / lääkäri /juristi"
"Ne varmaan kans muuttaa kohta yhteen"
"Ne ei asu yhdessä, aika outoa, eikö? Varmaan siinä on jotain vikaa, kun se mies ei halua asua sen kanssa?"
"Näyttää vähän kulissilta. Ei niillä voi olla kaikki kunnossa. Niillä on varmaan joku kauhea salaisuus."

Mutta voi sitä kiemurtelua, kun ilmoitan, etten ole enää parisuhteessa.

"Ai. No mut lähetään ens viikonloppuna ulos, kyl sulle joku löytyy!"
"Onks sulla jo joku uus kiikarissa?"
"Katja, kyl se varmaan ottaa sut vielä takaisin."

Kun on ollut pidemmän yhtäjaksoisen ajanjakson ei-parisuhteessa, eli "sinkkuna", niin muuttuu mahdottoman kiinnostavaksi. Kaikkien mielessä pyörii sama lausumaton kysymys. "Mitenköhän toi saa seksiä? Varmaan joku ukkomies käy kuksimassa sitä aina työpäivänsä jälkeen ennen kuin menee kotiin näyttelee vaimonsa kanssa perhedraamaa. Saattaa ottaa jopa maksua niiltä. Se selittäis sen, miks sillä ei ole asuntolainaa ja sillä on aina kiire. Se huoraa. Ei kai kukaan huoraa huoliskaan? Sen takia se muuten varmaan on sinkku."

Kyllä. Näinhän te ajattelette, vaikka onneksi ainoastaan idiootit sanovat sen ääneen. Päin naamaa.

Tutustuessani uusiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin hämmennys on niinikään melkoinen.

"Millon sä oot viimeks seukannu? Ai. Ai siis...siis ooksä joku feministi sitten vai?"

Sosiaalisen yhteisön kannalta lienee ymmärrettävää, että pienimpänä sosiaalisena yksikkönä pidetään yksinoikeutetusti joko samaa tai eri sukupuolta olevaa pariskuntaa. Toki nykyisessä urbaanissa yhteiskunnassa sinkut ovat eräällä tavalla muotia: heille voi myydä kaikenlaista, koska he ovat oletetusti epätoivoisia. Nekin, jotka julistavat valinneensa yksinelämisen, näyttävät ulospäin vajavaisilta.

Entäpä ne meistä, joilla ei ole sinänsä mitään parisuhdetta vastaan, mutta jotka eivät tavoittele siihen liittyviä ulkoisia tunnusmerkkejä, kuten asuntolainaa, perheautoa tai... niin, lapsia?

Miehillehän on ainoastaan luonnollista olla etäällä omista jälkeläisistään ja elää itsellistä elämää, vaikka olisivatkin nimellisesti perheenisiä. He jatkavat uraansa, tekevät pitkää päivää, ja tienaavat raadannallaan mukavat rahat. Omalla työllä ansaittua rahaa sopii käyttää harrastuksiin ja aikuisten leluihin, kuten uuteen autoon ja alumiinivanteisiin. Mutta entä jos nainen haluaa elää samoin? Entä jos minä katson haluavani perheen sijaan mukavaa elämää ja nousujohteisen uran? Tai jos olen toisaalta niin persaukinen, ettei minulla ole varaa ottaa sitä riskiä, että jäisin joskus yksinhuoltajaksi? Jospa en halua perhettä siksi, että pelkään joutuvani sen vuoksi katuojaan? Jospa haluan elää kahden aikuisen muodostamassa parisuhteessa, jossa molemmilla on omaa aikaa, mahdollisuus tehdä työtä, mahdollisuus nukkua ja levätä, mahdollisuus harrastaa haluamiaan asioita?

Jos olet nainen, niin kaiken edellämainitun ääneen lausuminen on yleensä sula mahdottomuus, sillä mies pakenee puolessa välissä liturgiaasi vaikka keittiön kautta pimeään yöhön. Lapsetonta parisuhdetta haluavan naisen kannattaakin reilusti vältellä koko aihetta, huolehtia ehkäisystä ja katsoa, kuinka mies alkaa lisääntyä siivoojansa tai sihteerinsä kanssa. Silloin viimeistään parisuhteessakin elävä nainen saa omaa aikaa.

Aivan oma lukunsa olemme vielä me, jotka emme ole vakuuttuneet saman katon alla asumisen parisuhdetta parantavasta vaikutuksesta. Jos naisella on paljon töitä, eikä hän halua muuttua miehensä kotiapulaiseksi, on turha muuttaa yhteen ensinkään. Ennen pitkää käy nimittäin niin, että mies luulee asuvansa äitinsä kanssa, ja nainen luulee asuvansa mielenterveyskuntoutujan kanssa. Mies heittelee kamansa ympäriinsä, ja olettaa naisen korjaavan jälkensä. Jos nainen ei toimi niin, vaan jäljittelee miehen toimintaa heittelemällä myös omat tuotteensa hujan hajan ympäriinsä, mies raivostuu ja karjuu:

"SIIVOISIT SAATANA JÄLKES!"

Tämän jälkeen ovi käy, ja mies katoaa baariin.

Ongelman voi toki ratkaista esim. niin, että pariskunta ottaa siivoajan. Tällöin kuitenkin naisen tulee tämä palvelu kustantaa, koska olisi ensisijaisesti hänen tehtävänsä huolehtia kotipesän puhtaanapitotöistä. (Ja tähän miehet vastaavat, että he kuitenkin vaihtavat autoon renkaat, mikä on vaativampaa ja raskaampaa kuin siivoaminen, ja toteutuu peräti kahdesti vuodessa. Se, että autoa käyttää vain mies naisen kulkiessa työmatkansa julkisilla, ei liity asiaan, jos autolla on käyty kerran sata vuotta sitten Ikeassa.)

Viitaten aiempaan lisääntymistä käsittelevään kohtaan, kannattaa myös katsoa, kuka kotia tulee siivoamaan. Jos kyseessä on alkuukaan lisääntymisikäinen naishenkilö, ja edes jossain määrin pantavan näköinen, on selvää, että mies ainakin yrittää päästä hänen esiliinansa alle vähintään kerran. Tämän vuoksi kannattaa selvittää myös asunnon omistus- ja hallintakuviot huolella, sillä voi käydä niinkin, että jonain päivänä tavarasi on siivottu pahvilaatikoihin ja nostettu lähimmälle bussipyskille. Kutsu kastetilaisuuteen tulee sitten n. 12kk päästä.

Ja mistähän siellä keskustellaan?

"No mites, seurusteleksä nykyään vai ootko ihan sinkku...?"