Imperatiiviviidakossa eläessämme olemme törmänneet nykyihmisen 11. käskyyn: "Elä pitempään".
Pitkästä elämästä on tullut itseisarvo, jota tulee tavoitella elämäntavalla, eläkevakuutuksella ja elintasosairauksia ehkäisevillä lääkkeillä.
Lääketeollisuus tekee luonnollisesti kaikkensa, jotta kokisimme olevamme mahdollisimman sairaita ja ostaisimme mahdollisimman paljon tuotteita, jotka joko hoitaisivat sairauksia tai ehkäisisivät niiden riskejä. Varsinkin jälkimmäisistä on sukeutunut suosittuja mantroja. "Säännöllisellä käytöllä vähennät sairastumisen riskiä jopa 50%".
Miksi?
Ei riski ole vielä mikään sairaus.
Mitä sairauksiin puolestaan tulee, johonkihan aikamme täydellisimpienkin ihmisten on kuoltava. Vaikka kuinka olisi kattilat kultaa ja helmat hopeaa, ei kukaan meistä elä ikuisesti.
Lisäksi pitkän elämän ihailun ja elämän ehtoopuolen todellisen luonteen välillä vallitsee sovittamaton ristiriita. Yhteiskunnassamme vanhuksia kohdellaan kuin roskaa. Lääketeollisuus on saanut onnistuneesti pidennettyä elinaikaamme, mutta samaan aikaan elämämme ekstravuosien olosuhteet ovat vain kurjistuneet. Henkilökohtaisesti en kykene iloitsemaan uutisesta, että riskejä välttämällä saatan maata 3-5 vuotta sairastuneita kauemmin paskaisissa vaipoissa ja kusisissa lakanoissa. Harva tästä maailmasta enää onnistuu lähtemään kuin entinen emäntä; saappaat jalassa ja kissa kainalossa.
Miksei siis nauttisi elämästä edes silloin, kun on elämisen aika? Eikä elämästä nauttiminen viittaa tässä todellakaan mihinkään eläinrasvaorgioihin - elämästä nauttiminen lienee pohjimmiltaan sitä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, ja että sitoutuu elämään täysipainoista elämää niistä lähtökohdista, jotka omalle kohdalle ovat osuneet. Esimerkiksi itselläni tulee aina olemaan iso perse ja vararengas vyötäröllä, mutta niistäkin huolimatta voin sallia itselleni rentouden. Se tapahtuu pääni sisällä.
Siellä ei ole vararengasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti